Viime päivinä on ollut useita lastensuojelua käsitteleviä uutisia ja mielipiteitä päivittäislehdissä. Hyvin pitkän työrupeaman tehneenä (35 vuotta) voin melkein jo tunnistaa mistä vuodenajasta kulloinkin on kyse näiden mediassa käytyjen lastensuojeluteemojen perusteella.
Itselläni on välillä (harvoin) turhautunut olo, kun muistaa mitä Reino Salo jo vuonna 1956 julkaistussa erittäin laajassa väitöskirjassa pohti kunnallisen lastensuojelun tuloksista ja esitti asioita, joita yhteiskunnassa ja lastensuojelussa tulisi kehittää (ote Rousu 2007, 171-172):
” Lapsen tarve lämpimään tunnesuhteeseen: … lapset, joitten ongelman muodostivat puutteet kodin emotionaalisissa suhteissa ja jotka tarvitsisivat rauhaisaa ja lämmintä hoitosuhdetta, eivät kernaasti soveltuneet lastenkoteihin” (Salo 1956, 274).
” Yhteiskunnalliset olot vaikuttavat: …. henkilökohtaisen kasvuympäriston vaikutteitten ohessa on voitu huomata myös yleisluontoisten tekijöitten vaikutuksia … jollaisiksi ovat osoittautuneet lapsuus- ja nuoruusvuosien poliittiset olosuhteet, asuinpaikka ja kodin kuuluminen vähimmin arvostettuun sosiaaliseen luokkaan. Viimemainittuun tekijään on tavallisesti liittynyt myös taloudellinen heikkoudentunne” (Salo 1956, 277).
”Tukea riittävän varhain ja osaavasti sekä jälkihuoltoa: …parhaat tulokset saatiin ehkä pahantapaisuusongelmaankin, jos uhanalaisten lasten elämään osattiin puuttua jo ennen asosiaalisuuden puhkeamista. … Sijaiskasvatus on 1) pelastanut lasten elämää, 2) nostanut hieman holhottiensa ammattitaitoa, 3) parantanut heidän ansiotasoaan ja 4) vähentänyt köyhäinhoidon tarvetta, 5) vähentänyt rikollisuutta, 6) vähentänyt alkoholin käyttöä, 7) vähentänyt irtolaisuutta ja holtitonta elämäntapaa ja 8) lisännyt menestyneisyyttä elämässä…. mutta se voi olla Bolin ja Vrethammarin mielestä turhaa vaivaa, koska lapset laitoksesta poistuttuaan eivät enää saa osakseen sitä tukea, jota tarvitsevat (Salo 1956, 280-284). ”
”Olisiko toisin menetelmin voitu pelastaa lapset kokonaan asosiaalisuuden psyykkiseltä painolastilta: … Tarkoituksenmukaisen lastensuojelutyön päämuodot voitaisiin ehkä hahmotella seuraavasti: 1. Lievissä tapauksissa tai jos havaittavissa ei ole vielä asosiaalisuuden varhaisia oireita, casework-työ tai muu kotipiirin elämää tukeva toiminta. 2. muissa tapauksissa mahdollisuudet täydelliseen psykiatriseen tutkimukseen ja hoitoon sekä tarpeen vaatiessa ympäristön vaihdokseen ennen pahantapaisuuden puhkeamisikää (12-14 v.). Tämä edellyttäisi lastensuojeluvirkailijain koulutuksen erikoistumista. Ratkaisut eivät saisi nojautua tunteen- tai vaistonvaraisuuteen, vaan lasten henkilökohtaiset kasvatustarpeet olisi tähänastista suuremmalla varmuudella opittava tuntemaan. Olisi myös ennakkoluulottomasti tunnettava sijaiskasvatustapojen vaikutukset ja käyttömahdollisuudet erehtymättä yksipuolisiin yleistyksiin (Salo 1956, 285).
Ihan samat asiat ovat edelleen huolen- ja puheen aiheina vuonna 2011.
Ja vaikka välillä tuntuu, että vinyyli on juuttunut gramofooniin jauhamaan koko ajan samaa melodiaa, tiedän että asiat ovat kuitenkin myös yhteiskunnassa ja lastensuojelussa kehittyneet kun niitä on oikein kehitetty.
Kirjoitan miten kehittämisen tulokset näkyvät viimeisimmissä tilastoissa ja tutkimuksissa – parin päivän päästä blogissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti