Lastensuojelun kulttuurisesta muutoksesta: jatkuvien selvitysten sijaan konkreettisia päätöksiä lastensuojelun parantamiseksi

Jos oikeasti Suomessa halutaan parannuksia lastensuojeluun, nyt tarvitaan jo konkreettisia reformipäätöksiä!

Minulta pyydettiin viime keväänä artikkelia nyt tammikuussa 2018 ilmestyneeseen Tahto tehdä toisin -julkaisuun erityisesti lastensuojelun kulttuurisesta muutoksesta. Ymmärsin, että kulttuurisen muutoksen näkyväksi saaminen edellyttää pitkänaikavälin tarkastelua: käytinkin kaiken liikenevän vapaa-ajan kirjoittamalla lastensuojelun kehittymisestä vuosien 1983-2017 ajanjaksolla kokonaisvaltaisesti ja monista näkökulmista käsin. Lähdekirjallisuus oli tuttua, sillä olin ollut vuosikymmenten kehitysvaiheissa mukana eri rooleissa. 

Artikkelista kutoutui pitkä ja kriittinen näkemys, josta vain muutama teemaluku lopulta mahtui tilattuun Tietosanoman kirjaan. Niinpä tarjosin artikkelia työnantajani julkaisuksi, ja 2.2.2018 yli 100-sivuinen artikkelini ilmestyi Metropolia Ammattikorkeakoulun AATOS-julkaisusarjassa.

Muutokset vaativat pitkäkestoista johtamista ja rahoitusta

Osoitan artikkelissani miten hitaasti pyrkimykset ja toimintakulttuuriset muutokset vakiintuvat, jos ylipäätään vakiintuvat osaksi käytännön toimintaa. Hyvätkään asiat eivät toteudu mikäli muutosta ei johdeta ja tueta eikä tehdä päätöksiä, joita muutos edellyttäisi niin valtion kuin kuntien toimesta. Yksittäisen työntekijän toimin on vaikea saada rakenteellisia parannuksia aikaan.

Suomella ei kuitenkaan ole kansallista lastensuojelupoliittista näkemystä, tavoitteita tai palvelulupauksia lapsille, nuorille ja perheille. Emme tiedä miten lastensuojelun asiakkaana olevia lapsia, nuoria ja heidän perheitään olemme pystyneet toimillamme auttamaan. Emme myöskään tiedä heidän hyvinvoinnistaan juuri mitään. Emme tiedä toimimmeko kustannusvaikuttavasti - lastensuojelututkimuksen ja tietopohjan parantamiseksi on tehty vuosien varrella useita esityksiä. Pahoin pelkään, että eduskunnan 100-vuotisjuhlapäätöksellä 5.12.2017 tehdyllä päätöksellä 50 milj. euron pääomituksen saaneen ITLA-säätiön toimintakaan ei rakenna lastensuojelututkimukselle pysyvää rakennetta ja perusrahoitusta.   

Olemme ajautuneet kansallisesti tilanteeseen, jossa lastensuojelupalvelujen markkinat ovat esimerkiksi sijaishuollon lasten osalta lähes 80 prosenttisesti yksityisten yritysten varassa, kun oikeastaan juuri sijaishuollon osalta pääosa pitäisi tuottaa julkisen toimijan toimesta. Yhteiskunta on ottanut sijoitetun lapsen tai nuoren elämästä vastuun julkisena huoltajana, ja vastuun toteuttaminen pitää olla julkisen vallan omissa käsissä. Tarkastelen palvelumarkkinoiden kehitystä myös artikkelissani. Kuten myös laadun parannuspyrkimyksiä vuosien varrella.

Kriisistä toiseen reagoimista

Kriisiytyneeseen tilanteeseen vastataan vuodesta toiseen aina uudelleen toistettavilla selvityksillä. Suurimpiin lastensuojelun tarvetta aiheuttaviin ilmiöihin, kuten päihteiden ongelmakäyttö ja hoidon tarve, lapsen, nuoren tai vanhemman mielenterveys, perheiden köyhyys, väkivalta, ei yhteiskuntapolitiikan päätöksissä suhtauduta vakavasti. Esimerkiksi päihde-ensikotien rahoitus on pyörinyt vuosien ajan kansanedustajien budjettiin ehdottamilla ns.joululahjarahoilla. Päätöksenteko on lyhytnäköistä ja reagoivaa.

Lastensuojelun osaamisen parantamiseksi ja raskaassa työssä jaksamiseksi on tehty parannusehdotuksia vuosien kuluessa. Taisin itse kirjoittaa lastensuojelun henkilöstökriisistä artikkelin jo 1998. Lastensuojelun kehittämisohjelmassa 2004-2007 teimme monia ehdotuksia, ja laskimme montako eri ”hoitoisuuden mukaista” asiakasta työntekijällä voi samaan aikaan olla, määrään vaikuttaa myös se kuinka paljon erilaisia tukipalveluja on ylipäätään sosiaalityön lisäksi kunnassa käytettävissä. Määrä liikkuu mieluummin 10-15 asiakkaassa kuin nyt lakiin kirjattavaksi joidenkin ehdottama 30 asiakasta.

Kansallisen yli hallituskausien ulottuvan lastensuojelun reformin tarve on nyt

Minua ei lainkaan yllätä jälleen mediassa esille nousseet huolet lastensuojelun sosiaalityön asiakasmääristä - ennen nykyiseen työhöni siirtymistä tein Kuntaliitossa vuonna 2010 laajan kuntakyselyn, jossa kävi ilmi suuret asiakasmäärät - tosin vaihtelu kunnittain oli suurta. Lasten, nuorten ja perheiden auttamisen laatu vaihtelee kunnittain suuresti, on toki edellä kulkevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä kuntia ja kuntayhtymiä sekä jatkuvasti toimintaa kehittäviä järjestöjä. Näitä tuon esille artikkelissani. Yhtenä esimerkkinä on toiminut Vantaan lastensuojelun henkilöstö, joka on rohkeasti nostanut esille tilanteen kaupungissa, ja tähän on vastuulliset päättäjät myös reagoineet mm.20.11.2017 sote-lautakunnan päätöksellä.

Artikkelin lopussa on ehdotus Uuden lastensuojelun reformiksi - tarvitsemme kansallisen yli hallituskausien ulottuvan pitkäkestoisen ja kokonaisvaltaisen muutoksen eli reformin. Siihen ei riitä kulloisenkin hallituksen kärkihanke. Mutta pitemmittä puheitta, kannattaa lukea AATOS-artikkelini (sähköinen maksuton pdf.).

Tässä linkki Rousu Sirkka 2018: Uusi lastensuojelu kehittyy monien kultturien ristipaineissa (2.2.2018)

Tässä linkki myös Tahto tehdä toisin. Uusia toimintatapoja lastensuojeluun - julkaisuun.

Linkki Kuntaliitonlastensuojelukyselyn 1.2.2018 uutiseen.

Linkki SOS-lapsikylän Johanna Hedmannin ja Anna-Liisa Koisti-Auerin artikkeliin 2.2.2018 Länsi-Suomilehdessä. (sama artikkeli julkaistu myös Helsingin sanomissa 4.2.2018.

Linkki Vantaankaupungin sote-lautakunnan 20.11.2017 päätöksen lastensuojelunhenkilöstötilanteen johdosta.

    

  

Lastensuojelun työn organisoinnista ja asiakasmääristä keskustellaan jälleen

Tavoitteena on lastensuojelutarpeen vähentäminen auttamalla lapsia, nuoria ja perheitä niin, että lastensuojelun erityisiä tukitoimia ja asiakkuuttaa ei tarvittaisi. Tämä on jatkuva yhteiskunnallinen tehtävä. Tästä huolimatta kaikkia lapsia ja perheitä ei ilman lastensuojelua pystytä auttamaan - lapsella on myös oikeus saada erityistä suojelua ja tukea kun omat vanhemmat ja perhe eivät siihen pysty.

Syksyllä käynnistyi jälleen keskustelu lastensuojelun asiakasmääristä kun joukko lastensuojelutyöntekijöitä keräsi nimiä aloitteeseen, josta kansanedustat jo ehtivät tekemään lakialoitteen, että laissa säädeltäisiin kuinka monta asiakasta voi yhtä aikaa olla asiakkaana lastensuojelun vastuusosiaalityöntekijällä.

Kohta julkaistavassa Metropolian AATOS-sarjan julkaisussa kuvaan historiaa tältäkin osin. Asia ei todellakaan ole uusi ja äsken syntynyt ongelma. Muistelen itse kirjoittaneeni lastensuojelun sosiaalityön kriisistä ainakin jo vuonna 1998 Kuntaliiton työssäni, jossa vastasin mm.lastensuojelun kysymyksistä. Kunnathan vastaavat lastensuojelun lakisääteisistä tehtävistä.

Ratkaisuksi ei riitä se, että laissa määrättäisiin montako asiakasta voi työntekijällä olla, enkä itse tätä kannata. Asiakkaiden tarpeet ja lastensuojelussa käytettävissä olevien erilaisten tukipalvelujen saatavuus vaihtelee suuresti, samoin toiminta- ja lapsen ja perheen asuinympäristö. Asiakkaiden määrässä pitää ottaa huomioon asiakkaiden asioiden hoidon vaativuus erityisesti työajan tarpeen osalta: erilaiset asiat vaativat hyvin erilaisen määrän työaikaa. Samoin lastensuojelun toimintaedellytyksiin vaikuttaa ratkaisevasti se, mitä tehdään tai jätetään tekemättä muissa palveluissa. Jos lastensuojelun asiakkaan tuki on pääosin lastensuojelun sosiaalityön varassa, niin ei kovin monta asiakasta sovi viikon työpanokseen. Jo vuosina 2005-2006 lastensuojelun kehittämisohjelman yhteydessä asia oli agendalla kun valmisteltiin 2007 lastensuojelulakia. Tätä ei tuolloinkaan päätetty sisällyttää lakiin, vaan STM:n toimesta piti käynnistymän selvitystyö ja työmäärään ja tehtävärakenteisiin liittyviä kokeiluja eri kunnissa.

Jos työntekijällä on työaikaa vajaa 38 t viikossa, niin hänellä ei voi olla enempää asiakkaita kuin noin 10-15, varsinkin jos oikeasti pitäisi toimia lain mukaan: lapsella on oikeus tavata tai pitää yhteyttä hänen tarpeidensa mukaisesti henkilökohtaisesti omaan sosiaalityöntekijään tai omatyöntekijään. Ja perhetttäkin ehkä pitäisi tavata ja osallistua kuntoutumisprosessiin -turhanpäitenhän he eivät ole lastensuojelun tukitoimien tarpeessa. Tanskan työllisyysvirkailijoillakin on noin 15 työtöntä asiakkaanaan, ja he pystyvät näin toimimaan vaikuttavasti. Miksi tämä ei olisi mahdollista Suomen lastensuojelussa, jossa kyse hyvin keskeisistä lapsen ihmisoikeuksista? Nyt julkisuudessa on ollut esillä Mäntsälän kunnan lastensuojelun onnistuminen niin, että työntekijällä on vaikuttavan työn tekemisen kannalta sopiva määrä asiakkaita - taitaa olla  15-20 asiakasta. Monissa kunnissa vastuusosiaalityöntekijän asiakasmäärät ovat tavallisesti 40-60, joillakin jopa 100 asiakasta. On ollut mukava seurata kokonaisvaltaista kehitystyötä Mäntsälässä, jota olin käynnistämässä 2009-2011.

Työntekijöiden vaihtuvuus liittyy myös tähän ilmiöön, ja siinä tietenkin pitäisi panna työolot muutoinkin kuntoon, palkkaus ja johdon tuki myös. Sosiaalityön työvoimapula on sitten vielä oma iso kysymyksensä: eduskunta on laeillaan myös itse syventänyt vaihtuvuuden ongelmia mm.sosiaalityöntekijän sijaisuutta koskevalla säännöksellä ja myös sosiaalityön laillistamista koskevalla ammattihenkilölailla. Mutta en tästä nyt enempää - juuri äsken annoin haastattelun JyTy:n lehteen asiassa. Lastensuojelussa työskentelyyn pitää rakentaa erikoistumiskoulutus ja myös vaatia sosiaalityöntekijänä toimivalta työkokemusta nimenomaan lastensuojelussa. Erikoistumiskoulutus voitaisiin suorittaa työn ohella ja siihen sisältyisi lastensuojelun kokeneen sosiaalityöntekijän ohjauksessa tapahtuva työskentely. Tätä on ehdotettu vuosien ajan.

STM asetti Kananojan vetämään selvitysprosessia lastensuojelun kuormittavuudesta ja sen vähentämistoimista. Annika Saarikko kommentoi asiaa mm.Helsingin Sanomissa 11.1.2018 "Kuormitusta halutaan purkaa tiimityöllä: Saarikon mukaan henkilöstömitoitukset eivät automaattisesti ratkaise lastensuojelun ongelmia." Artikkelissa haastatellaan myös Kananojaa. Yksi ratkaisunäkymä artikkelissa oli tiimityö.

Facebook-keskusteluissa tarjosin tähän näkökulmaa, jossa tiimi on asiakkaan tiimi, eli jokaisella lapsella on hänen tarpeidensa mukainen tiimi, jossa on ne toimijat, jotka hänen asiassaan tarvitaan. Lastensuojelun asiakkaan tiimi vaatii myös työjaot ja vastuun jaot, ja vastuusosiaalityöntekijä tietenkin vastaisi asiakkaan prosessista -toimisi siinä kapellimestarina. Kyse on nimenomaan asiakaskohtaisesta lapselle räätälöidystä tiimistä, jossa lapsi on päähenkilö. Ja tiimi huolehtii mm.siitä, että jokaisella lapsella on oma aikuinen luottohenkilö (sen ei tarvitse olla sosiaalityöntekijä).

Tämä ei sulje pois tarvetta esim. koulun, terveyden- ja sosiaalihuollon ja vaikkapa nuorisotoimen monitoimijaisista tiimeistä, jotka esimerkiksi vastaisivat samoin sovitun lapsi/nuorisoryhmän ja heidän perheidensa tarpeiden mukaisesta tuesta ja palveluista. Tällaisessa tiimissä konsultoidaan tarvittavia erityisosaajia, kuten vaikka lastensuojelua. Ja näissäkin asiakkaat itse ovat keskiössä ja mukana sovittavalla tavalla. Laajasta usein tehottamasta verkostotyöstä on fiksua siirtyä fokusoituun tiimimäiseen työskentelyyn.

Hyvä kun STM käynnisti tämän selvitystyön - olen em.AATOS-artikkelissa kovasti peräänkuuluttamassa vahvempaa valtion panosta kansallisesti lastensuojelun laadusta ja toimivuudesta. Lue lisää Kananojan toimeksiannosta tästä. 10.1.2018

Lue lisää HS Saarikon ja Kananojan haastattelusta 11.1.2018. 

Tässä myös Maria Kaisa Aulan artikkeliin linkki.


--------------------------------------------------