Lastensuojelun sosiaalityön muuttuminen toimistossa ja virka-aikana tehtäväksi työksi

Aila-Leena Matthies kirjoitti joulukuussa Helsingin Sanomien Vieraskynässä merkittävän ja mielenkiintoisen artikkelin lastensuojelutyön etääntymisestä ammatillisista periaatteistaan (linkki artikkeliin blogin lopussa). Hänen mukaansa aiemmin asiakkaita pyrittiin tarkastelemaan omassa elinympäristössään. Työssä haluttiin puuttua ongelmia tuottaviin yhteiskunnan rakenteisiin ja korostettiin ennaltaehkäisyn merkitystä. Nyt lastensuojelua ohjaavat juridisoituminen, yritysten toimintamalleja jäljittelevä tehostaminen ja lääketieteellis-kliininen riskienhallinta.

Kokonaisvaltainen sosiaalityö on saanut väistyä yhä erikoistuneemmaksi ja fordistisesti ositetussa ja eri yksiköihin pilkotussa lastensuojelun sosiaalityössä. Matthiesin mukaan pahimmillaan lapsi ja vanhemmat siirtyvät palveluketjun tuotantohihnalla liikuteltaviksi asiakkaiksi, joiden elämäntilannetta kukaan ei kunnolla tunne.

Matthies peräänkuuluttaa aiheellisesti asuinaluelähtöisen ja yhteisöllisen työskentelytavan perään. En ole ihan vakuuttunut siitä, että tämänkaltaista työskentelymallia olisi kovinkaan laajasti ollut Suomen lastensuojelun sosiaalityössä -ainakaan suuremmissa kaupungeissa. Lähimmäksi ihannetta pääsi aikoinaan palkittu Hervannan sosiaalityön yhteisöllinen malli, jota Jukka Vinnurva oli rakentamassa (nyt jo eläkkeellä oleva loistava sosiaalityöntekijä, jonka kanssa itse olen saanut olla opiskelutoverina). Tampereen Hervannassa ei liene enää mallin mukaista työotetta.

Vaikka maailman meno ja asiakkaiden tarpeet muovaavatkin myös lastensuojelun tekemisen tapaa, on Matthiesin peräänkuuluttamat (hukatut) toimintaperiaatteet ja lastensuojelutyön organisoimisen tavat niitä, joiden tulisi olla perusperiaatteina edelleen: kokonaisvaltainen työskentely lapsen ja perheen auttamisessa, tuen järjestäminen arkeen, siitä huolehtiminen, että jokaisella lapsella olisi turvallinen aikuinen saatavilla. Apua ja tukea pitää olla saatavilla niin paljon ja niin kauan kuin sitä tarvitaan ja siinä muodossa kuin kukin lapsi ja perhe tarvitsee. Liian yksinkertaista?

Lastensuojelutyö vaatii erityisosaamista,  ja se on aina lähipalvelua. Olipa hallinnolliset sote- ja kuntarakenteet millaisia tahansa, varsinainen asiakastyö pitää tietenkin tehdä ihmisten parissa ja niinä vuorokauden aikoina kuin tukea tarvitaan. Jostakin syystä lastensuojelutyö  muuttui ainakin suurissa kaupungeissa jo vuosikymmeniä sitten työksi, jota tehdään pääsääntöisesti toimistotyönä ja toimistotyöaikana klo 8-16 välillä. Näin ei pitäisi olla. Voimme itse muuttaa asiantilan jos haluamme!

Fordistisesti ositetusta ja markkinoilla kilpailutettavasta lastensuojelutyöstä pitää päästä eroon, mutta miten muutos pitäisi tehdä ja millaisella tavalla lastensuojelutyötä olisi ihanteellista tehdä?

Tässä tarvittaisiin varmaan joukkoistetun laajan keskustelun kautta syntyviä ideoita ja ajattelun jalostumista.

Uudistettu Sosiaalihuoltolaki vahvistettiin presidentin esittelyssä 30.12.2014.

Sen myötä lapsiperheiden tulisi saada tukea ja palveluja ajallaan. Reformi edellyttää muutoksia koko lapsiperheiden tukipalvelujen järjestelmässä. Lapsiperheiden tukipalvelut -asiakaspisteitä ei monissakaan kunnissa käytännössä ole lainkaan (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuten Eksoten lapsi- ja perhetalon palvelut, Raisio, Imatra jne.).

Samalla kun tällaista lapsiperhepalvelun mallia rakennetaan, muuttuu myös lastensuojelutyö. Tätä muutostyötä pitää tehdä laajassa yhteistyössä asuinalueilla ja lapsiperheiden yhteisöissä toimivien kanssa. Itse olen mukana kehittämässä Akaan kaupungin mallia, jota rakennetaan Työsuojelurahaston avustuksellä. Kärkenä on henkilöstön hyvinvointi, ja siihen pyritään laaja-alaisella lapsiperheiden tukipalvelujen kehittämisellä.


Lue tästä Aila-Leena Matthiesin vieraskynä-artikkeli. 

Lue tästä Akaan kaupungin kehittämishankkeen käynnistämisestä Työsuojelurahaston sivuilta. Hankkeen omat nettisivut ovat tekeillä. Niistä kerron myöhemmin.

Lue tästä eduskunnan sivuilta sosiaalihuoltolain käsittelyn asiakirjat ja lakiesitys. 

Lue tästä STM:n uutinen 30.12.2014 lain vahvistamisesta.  

Kunnat ja valvontaviranomaiset avainasemassa (palveluasumisen) lastensuojelun palvelumarkkinoiden kehittämisessä

Jotkut ehkä tietää ja muistaa, että olen ollut vuosien ajan kehittämässä lastensuojelupalvelujen laatua ja hankkimisen & myymisen osaamista. Tupu Holman kanssa olemme vieneet läpi 8 kk oppimisprosesseja, joissa on opeteltu tilaamista, tuottamista ja laadun varmistusta. Kirjoitimme 2003-2004 näistä myös neljä kirjaa, jotka taitavat olla edelleen kunnat.net- verkkokaupasta maksutta sähköisinä kirjoina saatavana (osana LASSO lastensuojelun laadun kehittämishanketta).  Osto- ja myyntikouluista kirjoitimme myös raportin, jossa kuvasimme koulutuskonseptin ja kokemuksemme (palaute oli kiittävää). Tämäkin raportti löytynee kunnat.net-sivustolta maksutta.

Viimeisin yhteinen tuotos syntyi LapsiARVI-hankkeessa 2009, jossa Tupu kirjasi tulokset lastensuojelupalvelujen laadun perusvaatimuksista, ns. LapsiARVI-kriteerit. Tämäkin julkaisu on maksutta saatavana kunnat.net-sivuston verkkokaupasta. Tuossa (ja aiemmissakin) kirjassa tuomme esille myös valvonnan kehittämisideoitamme. Aiemmissa blogeissani olen antanut loistavaa palautetta Valvivan kunnille antamista  lastensuojelun valvontaohjelmista ja omavalvontasuunnitelmien ohjeista (käytännössä laatukäsikirjan-sisältöisiä).

Järjestimme myös muutamina vuosina (taisi olla noin 2006/2007) lastensuojelun palvelumarkkinoiden osaamisen ja laadun kehittämiseksi valtakunnallisia konsensuskokouksia, joissa muotoilimme hyvän hankintaprosessin toimintakriteerit/linjaukset. Linjaukset saattavat löytyä edelleen kunnat.net-sivustolta.

Tammikuussa 2014 Kuntalehdessä kirjoitimme yhdessä Tuija Åstedtin kanssa kuntien hankintaosaamisesta erityispalveluissa, esimerkkinä tietenkin lastensuojelu.

Lastensuojelupalvelujen hankintaosaaminen ja hankintamenettelyt, sopimukset jne. kaikki kaipaavat edelleen kehittämistä varsinkin käyttäjäasiakkaan näkökulmasta, mutta myös palvelujen tuottajan näkökulmasta (pienten tuottajien asema markkinoilla esimerkiksi, markkinoiden monopolisoituminen pörssiyhtiöille ei ole kenenkään etu, sijaishuoltopalvelut pitäisi tuottaa mieluiten julkisen vallan omana toimintana ja avohuollon erilainen tukipalvelu kannattaa ostaa...).

Siksi oli niin ilahduttavaa lukea Kilpailu- ja kuluttajaviraston selvityksen pohjalta tehtyjä kehittämisehdotuksia. Vaikka ne kiinnittyvät palveluasumista koskevaan alueeseen, voisi ihan samanlaiset parantamisehdotukset koskea lastensuojelupalveluja.

Lainaus tiedotteesta:

"Kunnat ja valvontaviranomaiset vaikuttavat omilla toimillaan merkittävästi palveluasumisen hankintamarkkinoiden toimivuuteen, todetaan Kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) laatimassa Erityisryhmien palveluasumisen kilpailuolosuhteet ja kilpailun edistäminen -selvityksessä. Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) toimeksiannosta toteutettu selvitys sisältää kahdeksan toimenpide-ehdotusta markkinoiden toimivuuden edistämiseksi:

1. Päätöksenteon ja toiminnan läpinäkyvyyttä tulisi parantaa.Palvelujen rahoittajien, järjestäjien ja tuottajien erilaiset toimintakulttuurit ja läpinäkyvyyden puute haittaavat tällä hetkellä toimivien kilpailuolosuhteiden rakentumista.
2. Hoivapalveluja tarjoavien yritysten liiketoimintaosaamista tulisi kehittää.  Erityisesti tulisi tukea pienten palveluyritysten yrittäjyysosaamista.
3. Pienten yritysten pärjäämistä tarjouskilpailuissa tulisi edistää uudenlaisilla yhteistyömalleilla. Kuntien tapa soveltaa hankintalainsäädäntöä ja kilpailuttaa palvelut suosii tällä hetkellä suuria toimijoita. Pienten palvelutuottajien osaamista esimerkiksi yhteistarjousten teossa tulisi edistää.
4. Kuntien hankintaosaamista tulisi kehittää. Monet epätarkoituksenmukaisista ja kilpailua rajoittavista menettelyistä johtuvat selvityksen mukaan siitä, ettei kunnissa kiinnitetä riittävästi huomiota palveluntuottajien tasapuoliseen ja syrjimättömään kohteluun.
5. Palveluasumiseen kohdistuvaa kuntien strategista osaamista tulisi kehittää. Palveluasumisen järjestämiseen liittyvien kuntastrategioiden yhteys kuntien elinkeinopolitiikkaan on selvityksen mukaan heikko. Toimivan kilpailun näkökulmasta on tärkeää, että markkinoilla toimivat palvelujentuottajat tuntevat investointipäätöksiä tehdessään kuntien strategiset valinnat. Lyhytjänteisesti tehdyt hankintapäätökset kasvattavat kustannuksia ja johtavat epätarkoituksenmukaisten kilpailua rajoittavien sidosten syntymiseen.
6. Palvelusetelin hyödyntämisedellytyksiä tulisi parantaa.Palvelusetelin laajempi hyödyntäminen palveluasumisessa edistäisi tuottajien välistä kilpailua ja pienten toimijoiden osallistumista palvelujen tuotantoon. Palveluseteliä tulisi voida käyttää myös ARA-rahoitteisissa kohteissa.
7. Palveluasumisen valvontasäännösten soveltamista tulisi yhtenäistää.  Erityisryhmien palveluasumista koskevan sääntelyn suuri määrä ja monimutkaisuus edellyttävät nykyisin elinkeinonharjoittajilta sellaista asiantuntemusta, jota löytyy lähinnä vain suuremmilta palveluntuottajilta. Säännöksiä sovelletaan lisäksi vaihtelevasti.  ARA-rahoituksen ehdoksi asetettuja sääntöjä ei tulisi soveltaa sellaisenaan muihin palveluasuntojen rakennuttajiin; esteettömien ja turvallisten asuntoja rakentamisen perustaksi löytyy ohjeita muualtakin kuin ARAn säännöistä.
8. Julkisiin ja yksityisiin asumispalvelujen tuottajiin kohdistuvia valvontakäytäntöjä tulisi yhdenmukaistaa.  Yksityisen sektorin toimijoita valvotaan selvityksen mukaan aktiivisemmin kuin julkisen sektorin toimijoita. Valvontamenettelyjen taustalla vaikuttavista eriarvoisuutta ylläpitävistä ja luovista toimintatavoista tulisi päästä eroon, jotta kaikki palveluntuottajat olisivat säännösten ja valvonnan suhteen tasavertaisessa asemassa.

KKV:n selvitys liittyy TEM:n vuonna 2011 käynnistämään Hyvinvointiohjelma – HYVÄ -ohjelmaan, jonka tavoitteena on hoito- ja hoivapalvelualan työ- ja elinkeinopoliittinen kehittäminen Suomessa. Osa toimenpide-ehdotuksista koskee myös Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAa ja muita viranomaisia sekä alalla toimivia yrityksiä.

• Tutustu Erityisryhmien palveluasumisen kilpailuolosuhteet ja kilpailun edistäminen -selvitykseen
• Lue myös KKV:n tiedote 25.4.2014: Lupa- ja valvontakäytäntöjen epäyhtenäisyys haittaa yritysten edellytyksiä toimia markkinoilla

Lisätietoja selvityksestä: 
erikoistutkija Helena Tuorila, p. 029 505 3653, etunimi.sukunimi@kkv.fi

Lisätietoja HYVÄ-ohjelmasta:
kehitysjohtaja Ulla-Maija Laiho, p. 029 506 4907, etunimi.sukunimi@tem.fi

Laitan tähän linkin, josta pääsette lukemaan KKV:n tiedotteen

ja selvityksen ja ehdotukset (12.9.2014).
 

Yhteistyöllä laatua ja lastensuojelutyön uudistamista

On ilahduttavaa, että lastensuojelussa toimivat palveluntuottajat ovat järjestäytyneet yhteistyöhön. Kun palveluntuottaja on pieni toimija, niin yhteistyöverkostona pystytään paremmin varmistamaan lastensuojelutyön laatu, henkilöstön  ajantasainen osaaminen ja toiminnan uudistaminen. Myös palvelujen markkinointi ja yhteiskunnallinen viestintä toteutuu yhteistyössä. Rohkenen esitellä näistä muutaman.

Yleishyödyllisten yhteisöjen omistamat palvelutuottajat ovat perustaneet Reilu Palvelu ry:n, joka hyväksyy jäsenekseen yhteisön, joka täyttää yhdessä muokatut palvelutoiminnan laatukriteerit ja sitoutuu niiden mukaan toimimaan. Reilu Palvelu ry:n tarkoituksena on edistää ja kehittää sosiaali- ja terveysalan järjestöjen ja niiden omistamien yritysten vastuullisen palvelutoiminnan edellytyksiä ja toimintakulttuuria sekä parantaa palveluiden laatua. Yhdistyksen tavoite on rakentaa Reilu palvelu -merkki sertifikaatiksi palvelun laadusta ja vastuullisesta liiketoiminnasta. Merkin käyttöoikeus voidaan myöntää kriteerit täyttäville, palveluita tuottaville järjestöille tai järjestöjen omistamille palveluyrityksille. 

Tutustu Reilu palvelu ry:n toimintaan tästä.  

Pienet suomalaisomistuksesssa olevat erityisosaaja-yhteisöt/yritykset ovat perustaneet MilaPro yhteenliittymän. Siinä toimivissa yrityksissä on reilut 350 työntekijää. Monet pienyrityksistä on yritysten avainhenkilöiden omistuksessa. Yhteenliittymän päämääränä on: ...koota parhaat suomalaiset kasvatus- ja hoitoalan erityisosaajat yhteiseen innovatiiviseden organisaatioon. Tällä tavoin pystymme kehittämään mahdollisimman toimivia ja vaikuttavia keinoja syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä auttamiseksi.

Tutustu MilaPron toimintaan tästä. 

Merikratos on muutaman sosiaalialan suomalaisen yrityksen yhteenliittymä, ja toimii koko Suomen alueella tarjoten erityisesti avohuollisia lähiasiakastyön palveluja, koulutusta, työnohjausta ja monenlaisia asiantuntitijapalveluja. Yritys on nyt 15 vuotta vanha, ja työllistää noin 150 työntekijää.

Tutustu Merikratoksen toimintaan tästä. 

Suomessa toimii lukuisia satavuotiaita lastensuojelualan yhdistyksiä, joita ilman lastensuojelu: lapset, nuoret ja perheet olisi pulassa. Yhdistykset tuottavat lastensuojelun asiakastyön palveluja ja monenlaista vapaaehtoistoimintaa sekä asiantuntipalveluja. Toimin itsekin parhaillaan mm. Pesäpuu ry:n hallituksessa. Ja viimeksi olemme heidän kanssa tuottaneet TV:ssä esitetyt Mun perhe-dokumenttielokuvat. Saimme elokuvan laatupalkinnon viime vuonna ensiesityksen saaneesta vammaisen lapsen perheen dokumentista. Kannattaa tutustua - Mun perhe -sivustolta löytyy linkit myös asiantuntijahaastatteluihin ja perheiden vanhempien haastatteluihin.

Nostan tässä esille kuitenkin nyt vain yhden yhteisön, jonka viimeisessä lehdessä on myös minun henkilökuva-esittelyni. Tekstistä käy ilmi oma lastensuojelun missioni ja keskeisimmät kehittämisen tarpeet.

Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliitto Kasper muutti perustehtäväänsä joitakin vuosia sitten, ja nykyisin on vahvasti kehittämässä perheiden tukea ja neuvontaa. Tässä äsken ilmestyneessä jäsenlehdessä esitellään  monin artikkelein Kasperin Voikukkia-hankkeen työtä. Voikukkia on erittäin tärkeä hanke kaikille lastensuojelun asiakkaana oleville vanhemmille (ja heidän lapsilleen). Itse toivon, että Voikukkia laajentaisi toimintaansa myös lastensuojelun avohuollon asiakkaiden vanhemmuuden teemoihin ja vanhempain ryhmien ja verkostojen synnyttämiseen. Hieno hanke!

Tutustu Kasperin viimeisimpään jäsenlehteen tästä. 

Puitekilpailuttaminen aikaansaa tehottomuutta ja lisää kustannuksia lastensuojelussa

Tämä artikkeli julkaistiin lyhennettynä Kuntalehden printtilehdessä 6.2.2014 ja kokonaisuudessaan Kuntalehden verkkosivuilla.

Arvioimme yhteistyössä Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhetyön johtaja Tuija Åstedtin kanssa erityisesti lastensuojelun sijaishuollon kilpailutusta. Tässä juttumme kokonaisuudessaan:

Kunnat eivät osaa kilpailuttaa vaativan tason asiakaspalveluja, toisin kuin Mika Pohjonen (Kuntalehti 1/2014) väittää. Asiakas on pelinappulana, jossa pahimmillaan asiakkaan koti vaihtuu aina sen mukaan, kuka kilpailun milloinkin voittaa. Tämä on perusoikeuksien vastaista. Tai parhaimmat pisteet saaneen yrittäjän palveluja ei käytetä puitesopimuksesta huolimatta lainkaan. 

Julkiseen talouteen kohdistuu ankaria paineita. Usein ratkaisuksi tarjotaan palveluiden yksityistämistä, jolla halutaan tehostaa toimintaa. Julkisorganisaatiot ostavat yksityisiä palveluita kilpailuttamalla useimmiten puitesopimuskilpailutuksena. Tämän tuloksena syntyy sisämarkkina, jonka piirissä kunta ostaa ja tuottajat myyvät. Kunta ei sitoudu ostamaan mitään puitesopimuksen piirin hyväksytyltä palveluntuottajalta, vaikka tuottaja olisi saanut kilpailutuksen parhaimmat hinta- ja laatupisteet. Ostajaa sitoo vain kilpailutuksessa sovittu hinta, mikäli palvelua päätetään ostaa puitesopimuksen puitteissa. Palveluntuottaja joutuu tilauksia odottaessakin pitämään henkilöstön palkkalistoilla ja kiinteistön toimintakunnossa.

Lastensuojelun sijaishuollon palveluissa laki antaa minimiehdot: yhtä lasta kohden tarvitaan vähintään yksi työntekijä, ja asuinyksikköä kohden vähintään kuusi työntekijää, vaikka hoitopaikkoja on tätä vähemmän. Minimiehtojen sijaan tilaaja voi edellyttää, että henkilökuntaa on 1,3 tai enemmän suhteessa yhteen lapseen. Myös henkilöstön kelpoisuus- ja osaamisvaatimukset voivat ylittää minimiehdot, esimerkiksi vähintään puolella henkilökunnasta edellytetään olevan korkeakoulutasoinen koulutus.

Velvoitteilla tähdätään hyvään: halutaan turvata lapsen arki riittävällä aikuisten määrällä ja heidän osaamisellaan.  Edes voitto tällaisessa kilpailutuksessa ei tuo takeita siitä, että lopulta ostetaan palvelua. Palveluntuottajan keino selviytyä voi olla se, että myytävän palvelun hintaan lisätään tyhjien hoitopaikkojen riskin osuus. Mitä suurempi tämä riski on, sitä enemmän palvelun ostaja tulee maksaneeksi oletetuista tyhjistä paikoista jokaisessa ostamassaan hoitopäivässä. Siten sen sijaan, että puitesopimuskilpailutuksilla saataisiin hintoja laskemaan, palvelujen hinnat ovatkin usein nousseet kustannusindeksejä enemmän.

Eurojakin merkittävämpiä ovat inhimilliset kustannukset, joita puitesopimuskilpailuttaminen pahimmillaan tuottaa. Lastensuojelupalveluissa kiinteiden kustannusten osuus on suuri eikä se jousta kysynnän mukaan. Jos käyttöaste on alhainen, syntyy tappiota vauhdilla. Hyvin lyhyessä ajassa voidaan ajautua tilanteeseen, jossa laadukaskin palvelu on ajettava alas. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, mitä lastensuojelulla perimmiltään tavoitellaan. Lapsen elämässä turvallisen arjen jatkuvuus ja ihmissuhteiden pysyvyys kasvuolosuhteita vakauttamalla on sijaishuollon onnistumisen keskeinen kriittinen menestystekijä.

Tämän laatuvaatimuksen pitäisi koskea myös palvelun hankkijaa. Sijaishuollossa on kyse lapsen tarvitsemasta kodista tai pitkäkestoisesta kuntoutuksesta, eikä koti voi vaihtua sen mukaan kuka kulloinkin tarjousmenettelyssä ja sen jälkeisillä markkinoilla pärjää. Pahimmillaan puitekilpailutus tarjoilee lapselle sitä, mitä hän kaikkein vähiten tarvitsee. Ostosopimuksissa pitäisi sitoutua molemmin puolin yhteistyöhön ja jonkinlaiseen vähimmäistilausmäärään ja ajallisesti pitkäkestoisempaan kumppanuuteen.

Hankintamenettelyjen kehittäminen

Hankintalainsäädäntö mahdollistaa kuitenkin jo nyt monia kilpailuttamisen tapoja, jolla voitaisiin välttää kielteiset vaikutukset ja uudistettavana olevat EU-direktiivit tulevat kasvattamaan näitä mahdollisuuksia.

Hyvä malli lastensuojeluunkin olisi ns. strateginen kumppanuus, joka tarkoittaa pitkäkestoista kunnan ja palveluntuottajien kumppanuutta, jossa osapuolilla on yhteistyön kohteena olevassa, osapuolille strategisesti tärkeässä toiminnassa yhteiset tavoitteet. Osapuolet sitoutuvat jatkuvaan koko palvelun tuottamisen elinkaaren aikaiseen parantamiseen ja yhteiseen oppimiseen. Kumppanuus perustuu luottamukseen ja lisää osapuolien yhteistä tietopääomaa ja tuo kaikille kumppanuusosapuolille lisä-arvoa. Kumppanuudessa mahdollistuu myös yhteinen tuotekehittely.

Puitekilpailutusta parempi ratkaisu olisi myös esimerkiksi toimintatapa, jossa kunta ilmoittaa hankintailmoitusjärjestelmä Hilma:ssa osallistumispyynnön. Halukkuudestaan ilmoittaneiden joukosta valitaan neuvotteluprosessiin tuottajat, joiden kanssa hankittavaa palvelua kehitellään vuoropuhelussa. Tämän pohjalta olisi vuorossa tarjouspyyntöprosessi.

Vaihtoehto voisi olla myös Ruotsin mallin mukainen, jossa kaikki, jotka täyttävät asetetut laatukriteerit pääsevät palvelun toimittajarekisteriin ja kaikille, jotka tuottavat samankaltaista palvelua, on hinta sama.

Todellinen vaihtoehto lastensuojelupalveluissa on myös suorahankinta, joka on hankintalainkin mukaan perusteltu, kun asiakkaan osalta palvelu tulee räätälöidä kunkin lapsen ja perheen tarpeiden mukaan.

Markkinoiden toimivuutta ja kehittymistä edesauttaisi myös se, että kunnat lisäisivät markkinavuoropuhelua palvelun tuottajien kanssa eivätkä piiloutuisi neutraliteettivaatimusten taakse. Nykyisin palvelun tuottajat joutuvat liian usein arvailemaan, mitä on odotettavissa. 

Palvelutuotanto-ohjelmilla pitkäjänteisyyttä palvelujen hankintaan

Kaikkien etu olisi se, että julkisten organisaatioiden palveluiden ostotarpeet olisivat hyvin ennakoitavissa kunnan palvelutuotanto-ohjelman pohjalta. Siinä kunta linjaa, miten tarvittavat palvelut halutaan tuottaa: mitkä palvelut ja missä määrin kunta tuottaa itse, mitä palveluja tuotetaan yhteistyössä toisten kuntien kanssa ja mitä hankintaan ns. markkinoilta. Palvelustrategiset päätökset ohjaavat vahvasti markkinoita, sillä kunnat ovat lastensuojelupalvelujen lähes ainoa ostaja. Lastensuojelulasten tarvitsemaa pysyvyyttä on vaikeaa tuottaa, jos koko järjestelmä toimi lyhytjänteisesti.

Sirkka Rousu, yliopettaja, Metropolia ja Tuija Åstedt, lapsi- ja perhetyön johtaja, Helsingin Diakonissalaitos 

Tästä linkki Kuntalehden verkkosivuille. 

Lastensuojelun sijaishuollossa tarvitaan lisää julkista palvelutuotantoa

Viikolla on media soitellut ja kysynyt taustatietoja lastensuojelun palvelumarkkinoista ja kehitysarvioita.

Aluksi hiukan faktaa.

Tuotettujen sosiaalipalvelujen arvo 2010 (TEM:n toimialaraportti 5/2012, 20.11.2012)

Vuosi	julkinen %	järjestöt %	yritykset %
1995	81,6	14,6	3,8
2010	69,2	15,8	15,0

Osa yritys-sektorille tilastoiduista palveluntuottajista on yleishyödyllisiä suuria yhdistyksiä, jotka ovat yhtiöittäneet maksullisen palvelutuotannon, kuten Nuorten Ystävät, Asumispalvelusäätiö. Suurten palveluntuottajien listalta löytyy myös mm. Pelastakaa Lapset. Nämä tuottajat ovat perustaneet muutama vuosi sitten Reilu Palvelu yhteisyhdistyksen, jolla erottautuvat mm. arvopohjansa ja yleishyödyllisten tavoitteiden johdosta ns. kovaa bisnestä tekevistä yrityksistä. Tässä linkki Reilu Palvelu ry:n sivuille.

Lastensuojelupalveluissa yritysten ja yhdistysten avopalvelujen tuotanto-osuudet ovat vielä pieniä. Avopalveluissa niiden osuus voisi olla suurin.

Lastensuojelun laitos- ja perhekotipalveluissa tuotetut hoitopäivät 2010 jakaantuvat seuraavasti: (THL 2009, Tilastoraportti 33/2011, 28.10.2011, TEM 5/2012, s.24)

2010  % osuus	Kunta,KY	valtio	järjestöt	yritykset	Yksit.yht.
	30,1	2,4	13,2	54,3	67,5

                                                               

Tuottaja	Kunta, KY	valtio	järjestöt	yritykset
Laitoshoito-pvt/vuosi	35,8	3,4	15,4	45,3
perhekotihoito-pvt/vuosi	16,3	-	0,4	83,2

                     

Suurin osa perhekotihoidon hoitovuorokausista tuotetaan yrityksissä ja lastenkotihoidon hoitopäivistä yritykset tuottavat alle puolet.

TEM:n raportissa (s.39) kuvataan toimialan haasteina mm. kuntien hankintapolitiikan kehittymättömyys ja pienten yritysten asema kansainvälisten suurten pääomasijoittajien ketjuuntuneen palvelutuotannon puristuksessa.

Onko tämä haluttua kehitystä?

Lain mukaan jokainen kunta päättää suvereenisti siitä, mihin sijoitetut lapset sijoitetaan.
Sijoitusta tarvitseva lapsi tulee uudistuneen lastensuojelulain mukaan ensisijaisesti päästä perhehoitoon. Tällaisia ovat perinteiset tavalliset sijaisperheet, mutta niitä ovat myös ammatilliset sijaisperheet, joista ainakin toisella vanhemmalla on vaadittu alan koulutus.
Miksi kunnat ja kuntayhtymät eivät ole määrätietoisesti kehittäneet perhehoitoa ja erityisesti ammatillista perhehoitoa osaksi kunnan tai kuntien yhteistä palveluverkkoa? Ammatillinen perhekoti voi olla sekä kunnallinen, järjestöjen tai yrityksen toimintaa.

Miksi kunnat eivät ole kehittäneet omaa sijaishuollon palveluvalikkoaan?  En tiedä. Yksi selitys voi olla kuntien suuri määrä. Sijaishuollon palvelutarjonta edellyttää laajaa väestöpohjaa, mikä olisi edellyttänyt kuntien yhteisiä sijaishuollon palvelurakenteita sekä sopimuksia palvelutuotannosta ja toiminnan pitkäjänteisestä kehittämisestä. Ituja tällaisesta saatiinkin aikaan useissa seutu- ja maakuntahankkeissa ja lastensuojelun kehittämisohjelman aikana. Syntyneitä yhteistyörakenteita ei pääosin vakinaistettu. Valtion kansallista ohjausta ei myöskään syntynyt.

Vain kunnat itse voivat saada muutoksen aikaan!

Kuntien tulisi koota voimansa ja tehdä palvelutuotanto-ohjelma, jossa otetaan kantaa MITÄ lastensuojelupalveluja tuotetaan ja MITEN ne tuotetaan. Sen lisäksi tarvitaan palveluverkkosuunnitelma, jossa otetaan kantaa siihen MISSÄ ja MILLOIN palveluja on lapsille, nuorille ja perheille saatavissa.

Lastensuojelupalveluista ehkäisevän ja avohuollon tukipalveluista pääosa voitaisiin  tuottaa järjestöjen ja yksityisten toimesta - viranomaistehtäviä lukuun ottamatta.

Sen sijaan sijaishuollon palveluista suurin osa tulisi olla kuntien / kuntayhtymien omaa palvelua. Nyt markkinaosuudet ovat juuri päinvastoin. Korjausliikkeitä kunnissa kannattaisi tehdä tähän suuntaan. Jotkut kunnat ovat niitä tehneetkin, ja käsitykseni mukaan hyvin tuloksin.

Kaikkien kriteerit täyttävien tuottajien pitää päästä listautumaan

Pitkäjänteisiin strategisiin palvelujen tuotantokumppanuuksiin kannattaa satsata myös yhdistysten ja yritysten kanssa. Ja tuottaja tulee hyväksyä tuottajalistalle, mikäli täyttää vaaditut laatukriteerit ja muut tuottajaan liittyvät edellytykset. Näin kaikki kelpoiset tuottajat pääsevät listautumaan hyväksyttyjen tuottajien listalle koko ajan, ja muutaman vuoden välein toteutuneista avoimista tarjousmenettelyistä voidaan luopua. Ne eivät turvaa lastensuojelun sijaishuollon pitkäjänteisyyttä lapselle.

Kilpailutusprosessit syövät paljon resursseja niin tilaajilta kuin tuottajiltakin, eikä kustannus-hyötysuhde tästä työstä ole välttämättä hyvä. Kukin kilpailuttava kunta/kuntien yhteisliittymä käyttää omanlaisiaan laatu yms. kuvauslomakkeita, mikä ei lisää tasavertaisuutta tuottajien kesken ja aiheuttaa hirmuisen määrän moninkertaista työtä palveluntuotajille. Tässä myös yksi syy, miksi pienet tuottajat eivät pärjää, kun kilpailutusprosessi on niin älytön.    

Jokaisen lapsen sijaishuoltopäätös tulee perustua henkilökohtaistamisen periaatteelle ja asiakkaan valinnoille. Tähän suuntaan viitoitetaan sosiaalihuoltolain uudistusta valmistelleen työryhmän 2012 raportissa.

Ps. Olen 1990-luvun lopusta lähtien ollut herättelemässä kuntia määrittämään omaa tahtotilaansa lastensuojelupalvelujen tuottamisesta. Kirjoitimme kollega Tupu Holman kanssa opaskirjojen sarjan 2004, järjestimme lukuisia seminaareja, laatupäiviä, hankintapolitiikan konsensuskokouksia, pitkiä osto- ja myyntikouluja, joissa opeteltiin yhdessä myyjien ja ostajien kanssa palvelumarkkinoilla toimimista, ja kehitimme lastensuojelun laatukriteerit, joita voidaan soveltaa myös palveluja hankittaessa ja niitä valvottaessa (LapsiARVI). Panokset eivät kuitenkaan ole riittäneet kansalliseen lastensuojelun kehittämisen suunnan ohjaukseen. Yritystä kyllä on ollut paljon.

Linkki TEM:n sosiaalipalvelujen toimialaraporttiin 2012




 

Kuka tuottaa lastensuojelun palvelut?

Kirjoitin Metalliliiton Ahjo-lehden kolumniin lastensuojelupalveluista ja niiden tuottamisesta (ilmestyy 15.12.2011/nro 16.) alla olevasti:

Miksi vanhusten käytettyjä vaippoja punnitaan?

Viime viikkoina on ihmetelty miten kansainvälisen pörssiyhtiön johtajien pääoma- ja ansiotulot nousivat edellisvuodesta jopa kaksikymmenkertaisesti – toimitusjohtajan vuosiansio 5,6 miljoonaan. Ja pääoma-tuloistahan ei toimitusjohtaja maksa yhtään euroa kunnalle, jossa hän perheineen asuu. Veikkaan kuitenkin, että lapset käyvät kunnan maksutonta peruskoulua tai kauppakorkeakoulua ja työsuhdeauto kiitää kunnan rakentamilla valaistuilla teillä.

Samaisen pörssiyhtiön Suomen yhtiö maksoi veroja koko vuodelta vajaat 400 000 euroa (noin 1 % tuotosta) verotuksemme porsaanreikien johdosta. Yhtiö myy Suomen kunnille sosiaali- ja terveydenhuollon erilaisia palveluja, kuten vanhustenhuoltoa ja lastensuojelua. Yhtiö tekee hyvää tulosta ja on ripeään tahtiin laajentunut ostamalla pois markkinoilta pienet palveluntuottaja-yritykset. Ruotsissa konsernin yhtiö punnitsee vanhusten vaipat tietääkseen jokaisen vanhuksen yksilöllisen vaipanvaihtovälin. Tavoite ei yhtiön mukaan ollut säästää vaipoissa.

Hoito- ja hoiva-alan palvelumarkkinoistamme tulee tällä menolla pörssiyhtiöiden kultamaa ja monopoli, eikä se ole vanhusten ja lastensuojelulasten eikä veronmaksajien kannalta hyvä asia. Kunta tai kunnat yhdessä päättävät, miten hyvinvointipalvelut ihmisille järjestetään ja ne myös maksetaan yhteisistä varoista. Kunta ostaa nykyisin noin 70 % huostaan otettujen lasten hoidosta yksityisiltä palvelumarkkinoilta. Näistä osan tuottavat kotimaisten yleishyödyllisten järjestöjen perustamat yhtiöt, joissa kertynyt voitto käytetään palvelujen kehittämiseen ja toiminnan laajentamiseen. Osinkoa ei jaeta eikä johtajille ökypalkkioita. Nämä yhtiöt ovat luonteeltaan sosiaalisia yrityksiä. Katso mm. Reilu Palvelu sivustolta.

Kunnan tulee myös valvoa lasten, vanhusten ja lääkäripalvelujen hoidon tasoa sekä palveluntuottajan toimintaa muutoinkin. Suomessa valvonta hajaantuu monille toimijoille. Aluehallintovirastot (AVI) myöntävät ympärivuorokautisen hoidon yksiköille toimiluvat ja käyvät resurssiensa puitteissa tarkastuskäynneillä. AVI:t valvovat myös kuntien toimintaa. Kunta valvoo tietenkin omaa toimintaansa sekä kaikkien yksityisten yksiköiden toimintaa, jotka sijaitsevat kunnan alueella. Kunta valvoo myös asiakkailleen ostamiansa palveluja.

Yksityiset palveluntuottajat valvovat omaa toimintaansa, vuonna 2011 uudistunut laki puhuu omavalvonnasta. Valtakunnallinen lupa- ja valvontavirasto (Valvira) on sosiaalihuollon palvelujen valvonnassa uusi toimija. Se laatii kansalliset valvontaohjelmat, joiden mukaan AVIT:t käytännössä hoitavat valvonnan. Valvirassa on kaikkinensa työssä reilut 10 henkeä huolehtimassa koko sosiaalihuollon palvelujen valvonnasta, ja nämä tehtäväthän ylipäätään tulivat Valviraan vasta 2009-2010 aikana.

Ulkoinen ns. riippumaton valvonta puuttuu Suomesta kokonaan. Eikä sosiaalihuollon ammattilaisia edes rekisteröidä Valviran ammatinharjoittamis-rekisteriin. Montakohan valehoivaajaa on sosiaalihuollon töissä?

Kaikki hyvin toistaiseksi?

Kuntien päättäjien pitää ottaa järki käteen ja arvioida omien ja ostettujen palvelujen laatua ja kustannuksia. Kunnan kustannuksiin pitää laskea myös yksityisten palvelujen tarjouskilpailujen ja toiminnan valvonnan kulut. Ja olisi hyvä kuunnella myös asiakkaita ja kuntalaisia – siis meitä. Miten itse kukin meistä haluaa tulla hoidetuksi kun on hoidon ja tuen tarpeessa? Nyt olisi aika vaikuttaa.
------
Samasta aihepiiristä kirjoittivat tänään myös THL:n Pekka Puska ja Marina Erhola (HS 30.11.2011 mielipide) otsakkeella Huostaanotetut lapset ovat nykyajan huutolaisongelma.

Kirjoittajat vaativat laajaa yhteiskuntavastuuta huostaanottotarpeen vähentämiseksi sekä sijaishuollossa jo olevien lasten ja nuorten kasvuolosuhteiden parantamista. Lastensuojelun tutkimusohjelmaa myös kaivattiin. Hyvä kun tulee korkealta taholta vaatimuksia asioiden parantamiseksi. THL voisi hyvin suurena tutkimus- ja kehittämisorganisaationa (liekö noin 1300 työntekijää) myös itse kohdentaa olemassa olevia THL:n resursseja lastensuojelua koskevan tieton lisäämiseksi.

Hankintalain uudistustarve hallitusohjelmassa

Lastensuojelupalvelujen hankintaprosessi ja kuntien lastensuojelupalvelujen hankinta- ja sopimuskäytännöt ovat ongelmallisia. Olen kirjoittanut asiasta viime kesänä mm. Sosiaalitietolehteen (linkki ko.lehden numeroon 8/2010 elokuu, on tämän tekstin loppussa).

Hankintalainsäädäntö tuottaa ongelmia myös monien muiden asiakasryhmien palveluissa, joissa on kyse juuri tälle henkilölle räätälöidyistä palveluista, kuten useimmin on kehitysvammapalveluissa, muissa vammaispalveluissa, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumispalveluissa.

Hankintaprosessin ja -lain ongelmista on juuri äsken (17.6.2011) väitellyt HM Ilona Lundström, jonka väitösirjan tiedotteeseen ja väitökirjaan pääset tästä linkistä.

Uusi hallitusohjelma aikoo selvittää hankintalain soveltamisongelmat ja uudistaa hankintalakia (sivulla 57):

"Selvitetään hankintalain soveltamista nykyistä rajatummin tilanteissa, joissa on kyse erityisen haavoittuvien asiakasryhmien (mm. vammaiset, vanhukset, lapset) pitkäaikaisten tai harvoin tarvittavien palvelujen järjestämisestä. Hankintalakia uudistettaessa huomioidaan myös pienten tuottajien asema ja kielelliset erityispiirteet."

Uusi hallitusohjelma edellyttää, että kunnat laativat palvelustrategian, jossa linjataan palvelujen tuottamistavat. Asiakaslähtöisyyttä, laatua ja kustannusvaikuttavuutta peräänkuulutetaan(s.57).

" Kuntien järjestämisvastuulla olevat palvelut tuotetaan asiakaslähtöisesti sekä laadukkaalla ja kustannusvaikuttavalla tavalla. Kunta voi tuottaa palvelut itse, yhdessä toisten kuntien kanssa tai ostaa ne toiselta kunnalta tai yksityisiltä palvelutuottajilta (yritykset, järjestöt, säätiöt). Yksityinen ja kolmas sektori täydentävät kuntien palveluja. Kolmannen sektorin ja seurakuntien osaamista ja kokemuksia hyödynnetään.

Kuntien tulee laatia palvelustrategia, johon sisältyvät kunnan järjestämisvastuulla olevat palvelut sekä palvelut, jotka kunta on ottanut järjestettäväkseen. Palvelustrategian tulee toteuttaa, konkretisoida ja tarkentaa palvelujen kehittämistä koskevia linjauksia."

Tähän kehittämistyöhön varmasti moni alan toimija, myös minä, mieluusti tulee osallistumaan.

Järjestöpohjaiset sote-alan palveluntuottajat ovat perustaneet Reilu Palvelu -tuotemerkin, jolla yhdessä edistävät vastuullista liiketoimintaa. Klikkaa tästä Reilu Palvelu-sivuille.

Linkki Sosiaalitietolehden numeroon, josta artikkelini löytyy.

Lapsen kasvuolojen pysyvyyden turvaaminen ja palvelumarkkinat

Turvattomissa oloissa kasvaneelle lapselle on erityisen tärkeää varmistaa kasvuolojen pysyvyys, ihmissuhteiden jatkuvuus ja turvallisuus sekä elämän ennustettavuus. Tätä jokainen lapsi tarvitsee tavalliselta lapsuudelta, mutta tätä erityisen kovasti tarvitsee lastensuojelun asiakaslapsi.

Tähän aiheeseen pureuduttiin eilen 17.5.2010 lastensuojelun vaikuttajafoorumilla. Lue foorumin tiedote tästä linkistä. Foorumilla julkaistiin aihetta käsitellyt julkaisu, joka on maksutta saatavana lapsiasiavaltuutetun sivuilta, ja jonne linkki löytyy em. foorumitiedotteen sivuilta. Julkaisu on kirjoittajiensa tiivis (35s.) punnittu puheenvuoro, joka perustuu tutkimustietoon ja käytännön pitkäaikaiseen kokemukseen. Puheenvuoro on keskustelun herättäjä ja tulemme koostamaan foorumin työskentelystä toimenpidelistan, jota viemme eteenpäin. Minusta vaikutti siltä, että pysyvyys-teema kolahti foorumin osanottajiin. Meitä puhutti kysymys: Miten lastensuojelu kykenee varmistamaan lastensuojelun lapsille tavallisen turvallisen lapsuuden ja sen suhteellisen pysyvät kasvuolot? Miten lastensuojelu on tässä tähän mennessä onnistuneet – mitä siitä tiedämme? Emme juuri mitään! Tiedontuottamisen tarve on huutava.

Pysyvyyden tulisi olla erityisesti lastensuojelun sijaishuollon kriittinen menestystekijä. Kun suurin osa sijaishuollosta – siis lapsen kodista - tuotetaan yksityisten palveluntuottajien toimesta, tulisi pysyvyyden olla myös keskeisin peruslaadun kriteeri kun kunta hankkii palveluja. Palveluntuottajan tulisi kyetä kuvamaan erityisesti se, miten yksikkö kykenee varmistamaan lapsen kasvuolojen pysyvyyden. Olen ollut eilen 17.5. Ylen radion ja TV:n haasteltavana lastensuojelupalvelujen markkinoiden nykytilasta ja tulevasta kehityksestä. Kirjoitan aiheesta myös Sosiaalitieto-lehteen pyydetyn artikkelin – ilmestynee kesän lopulla.

Sen verran jo nyt kommentoin, että lapsen kasvuolojen pysyvyydelle muodostaa suuremman riskin se, että nimenomaan sijaishuollon palvelut tuotetaan markkinaehtoisesti, sillä pörssiyhtiön sijoittajat voivat milloin tahansa lopettaa tuotannon tai yksityiset pienyritykset voivat samoin joutua taloudellisten tai henkilökohtaisten syiden vuoksi lopettamaan yrityksensä. Miten tällöin käy sijoitetun lapsen elämän pysyvyyden? Riski on myös järjestötuottajien sijaishuoltopalveluissa, sillä nekin toimivat kuntien ostojen varassa, ja niiden hiipuminen voi merkitä järjestöjen tuottamien sijaishuoltopalvelujen alasajoa ja lapsen pysyvyyden romuttumista. Riskiksi voi osoittautua myös se kun suuryritys ostaa pienyritykset pois markkinoilta ja lopputuloksena on alan palvelutarjonnan monopolisoituminen. Ja tämä riski voi osoittautua myös kunnille kalliiksi.

Kunnan pitäisi itse tuottaa pääosa sijaishuollon palveluista

Minulla on monta muutakin hyvää syytä ajatella niin, että kuntien pitäisi itse pääosin tuottaa nimenomaan sijaishuolto tai hankkia ne suorahankintana kunkin lapsen tarpeiden mukaisesti yleishyödyllisiltä yhteisöiltä ja yrityksiltä. Tähän suuntaan saatamme kunnissa olla jo menossakin. Kunnat ovat laatimissaan lakisääteisissä (Ls.laki 12§) suunnitelmissa ottaneet kantaa lastensuojelupalvelujen tuottamiseen ja näyttää siltä, että kunnat ovat kehittämässä nyt omaa tuotantoa ja yhteistyötuotantoa toisten kuntien kanssa. Viisasta.

Ja kaikkein viisainta olisi tietenkin lastensuojelupolitiikka, jossa painopiste on ehkäisevässä lastensuojelussa ja tehokkaassa lastensuojelun avohuollon työssä – näin yhä vähemmän lapsia tarvitsee lastensuojelun sijaishuoltoa.

Kirjallisuutta aiheen piiristä
Kasvuolojen pysyvyyden varmistamista korostimme kollegani kanssa laatimissamme vuonna 2003-2004 julkaistuissa lastensuojelun neljässä kirjassamme. Kirjat on saatavana maksutta Kuntaliiton kirjakaupan sivuilta (pdf-julkaisut: hakusanalla Rousu). Tätä ennen sen olimme jo kirjoittaneet vuonna 1999 lastensuojelun laadun perusteita käsitelleessä julkaisussamme.

Toteutimme samaisen kollegan kanssa ensimmäisen lastensuojelupalvelujen osto- ja myyntikoulun vuonna 2004 osana Harava-hanketta. Samalla ”koulunpenkillä” opiskelivat noin 8 kk oppimisjaksolla palvelujen hankkijat, tuottajat ja palvelujen valvojat. Opiskelimme yhteistä kieltä, jolla hankintaprosessi nimenomaan lastensuojelussa toimisi. Osto- ja myyntikoulun raporttikin on maksutta saatavana sivuiltamme.