Keskustelu jatkuu siitä, miten lastensuojelussa tulee varmistaa sijoitetulle lapselle oikeus turvallisiin ja pysyviin kasvuolosuhteisiin, ja toisaalta vanhempien jatkuvasta oikeudesta vaatia huostaanoton purkua. Kirjoitin asiasta edellisessä blogikirjoituksessani, johon linkki alla.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijää kirjoitti 5.6.2015 HS mielipidepalstan artikkelissaan miten lastensuojelun työskentely on liian vanhempikeskeistä. Heidän(kin) mukaan vanhempia tulee tukea ja kuntouttaa, mutta myös velvoittaa ja sitoutua kuntoutumisprosessiin. He ehdottavat myös muiden maiden käytännön mukaisesti aikaa, jonka kuluessa tämän tulisi tapahtua - enintään kaksi vuotta. Ja mikäli muutosta ei saada aikaan, pitää lapsella olla oikeus jäädä esimerkiksi sijaisperheeseensä.
Samassa HS-lehden numerossa sijaisäiti kirjoittaa miten sijaishuollon purun tai sijaishuoltopaikan muuttamisen tulisi olla mahdollista vain yhtä painavista syistä kuin alunperin huostaanotossa. Lapsen omien vanhempien kuntoutumista tulee tukea -se on aina myös sijoitetun lapsen etu. Kuten myös sijaisperheen ja lapsen oman perheen kanssa tehtävä yhteistyö. Sijoitetulla lapsella ei ole ihmisoikeuksia, sillä vaihtuvat sosiaalityöntekijät siirtelevät lasta milloin sijoitukseen ja milloin taas kotiin.
Molemmat todellisuudet ovat siis olemassa lastensuojelussa. Miten näihin ongelmiin saataisiin muutos: osaamista lisäämällä, perheille tukea tarjoamalla, kehittämällä lastensuojelun palveluprosessia niin, että lapselle voi rakentua pitkäjänteiset kiintymissuhteet ja vakiintunut koti, ja muuttamalla lakia niin, että sijoitetulla lapsella voi olla oikeus myös pysyvään huostaanottoon.
Lehtitietojen mukaan tästä olisi keskusteltu STM:ssä - toivottavasti lakia myös korjattaisiin.
Linkki HS 5.6.2015 Lastensuojelun avohuollossa ei aina toteudu lapsen etu. Tässä.
Linkki HS 5.6.2015 Huostaanoton purkuhakemus ahdistaa lasta. Tässä.
Linkki edelliseen blogipostaukseeni asiassa, tässä.
Aulikki Kananoja otti kantaa edellä mainittuun avohuollon artikkeliin. Tässä linkki hänen kirjoitukseensa HS 8.6.2015, Avohuolto ei voi toimia vastoin lapsen etua.
Artikkelissa Kananoja tuo esiin näkemyksensä pysyvän huostaanoton tarpeesta. Otsake on varmaankin lehden. Väittäisin, että avohuolto toimii lapsen edun vastaisestikin, vaikka ei pitäisi -asiat eivät tietenkään ole yksinkertaisia ja lapsen edun arviointi on vaativa tehtävä.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Lapsen oikeus pysyviin kiintymyssuhteisiin ja jatkuvuuteen arjessaan
Helsingin Sanomat nosti keskusteluun lasten aseman elämäntilanteissa, joissa lapsella olisi tarve päästä pysyvästi huostaan (linkit lopussa Hesarin artikkeleihin).
Aiheesta pyrittiin käymään keskustelua kun nykyistä lastensuojelulakia valmisteltiin 2006. Hesari julkaisi tuolloin asiaan liittyneen artikkelini. Olen tässä blogissani kirjoittanut asiasta muutamaankin otteeseen, ja olen saanut vastakommentteja. Niiden mukaan lastensuojelussa ei pitäisi sallia lapsen oikeutta pysyvään huostaanottoon. Mielestäni lastensuojelulain suurin ongelma, on jättää sijaishuoltoa tarvitsevan lapsen oikeus pysyviin kasvuolosuhteisiin toteuttamatta.
Aikoinaan kun sitä edellistä lastensuojelulakia (v.1983 voimaan tullut) ja samaan aikaan lapsen huolto- ja tapaamislakia valmisteltiin, oli tarkoituksena tietenkin ensisijaisesti pyrkiä aina kuntouttamaan lapsen omia vanhempia ja kodin olosuhteita, jotta huostaanotosta olisi vältytty kokonaan, tai mikäli sijoitus olisi ollut tarpeen, olisi vanhempia ja kotia kuntoutettu, jotta lapsi voisi palata vanhempiensa hoitoon.
Jos tämäkään ei olisi ollut mahdollista, oli tavoitteena nimetä lapselle esim.oheishuoltaja/huoltajuus, ja lapsi olisi voinut kasvaa tämän huoltajansa hoivassa ilman huostaanottoa.
Ja jos lapsen etu olisi adoptio, niin sitäkin vaihtoehtoa olisi pitänyt tutkia vakavasti ja huolellisesti. Ja vasta viimeisenä keinona olisi ollut huostaanotto.
Jostain syystä matkan varrella tällainen reititys lapsen huollon pysyvyyden järjestämiseksi hävisi (vaihtuvien työmntekijöiden ja heikon lainsäädännön omaksumisen johdosta, tai jostain muusta syystä?)
Kun v.2007 lastensuojelulakia valmisteltiin kiireessä (noin vuosi valmisteluaikaa), silloinen esittelevä ministeri Hyssälä halusi saada lain vahvistetuksi ennen eduskunnan vaalitauolle siirtymistä. Siksi mistään hyvin perustavanlaatuisesta lapsen oikeudesta ei saanut käynnistää keskustelua ja valmistelua, koski myös mm. sikiön suojelua päihdehaitoilta. Ja eduskuntahan hyväksyi lain pari päivää ennen kautensa päättämistä äänestyksen jälkeen (äänestys koski päätöksentekoa joko hallinto-oikeuksissa, tai keskitetysssä moniammatillisessa asiantuntijaryhmässä - HAO ratkaisu voitti, ja niinpä minäkin toimin nyt hallinto-oikeuden as.tuntijajäsenenä).
Kun toimin lapsiasiavaltuutetun neuvottelukunnan perustaman lastensuojelujaoston puheenjohtajana, teimme aloitteen ns. avoimesta adoptiosta, joka toteutuikin lainsäädännössä. Julkaisimme aloitteestani lapsen oikeudesta pysyviin kasvuolosuhteisiin -julkaisun, johon pyysimme kirjoittajiksi professsori Tarja Pösön ja silloisen Vantaan perhekuntoutusjohtaja Aila Puustinen-Korhosen. Kirjoitimme Maria Kaisa Aulan kanssa esipuheen julkaisuun. Tuomme esille tarpeen pysyvään huostaanottoon. (Ailahan jatkoi sitten minun edellisessä työssäni Kuntaliiton sote-yksikön lastensuojelun asiantuntijana, kun siirryin itse yliopettajaksi ammattikorkeakouluun). ...no, historiaa.
Sanon asian jälleen uudestaan ääneen:
Silloin kun lapsella ei ole mahdollisuutta palata kuntoutuneeseen turvalliseen kotiin, tulee lapsella olla oikeus voida elää pysyvästi joko huostaanotettuna, adoptoituna tai huollon siirtona sellaisessa kodissa ja sellaisten vanhempien hoivassa, jossa hän saa rauhassa ja turvallisesti kasvaa aikuiseksi. Ja pitää yllä suhdetta vanhempiinsa ja muihin läheisiinsä siten kuin lapsen etu vaatii.
Ei ole lapsen etu, että elämä on katkolla jokaisessa asiakassuunnitelmaneuvottelussa ja että vanhemmilla on jatkuva oikeus vaatia huostaanoton purkua, mutta ei mitään laissa edellytettyä velvollisuutta kuntoutua sovitussa määräajassa.
Ja tietenkin lapsen vanhemmilla ja perheellä tulee olla oikeus saada kaikki se tuki, mitä kuntoutuminen ja elämänkriisi edellyttää - tiedän, sitä ei ole tällä hetkellä riittävästi. Ja sille asiantilalle pitää saada myös muutos.
Pääministeri Juha Sipilä sanoi TV.haasattelussa 29.5.2015: "Lastensuojelua tullaan vahvistamaan, mutta pitäisi päästä siihen, että ennaltaehkäistäisiin" (yritin kirjoittaa sanasta sanaan).
Linkitän tähän myös Metropoliasta sosionomi ylemmän AMK-tutkinnon (ylempi korkeakoulututkinto) juuri suorittaneen Terhi Tukian artikkelin omasta erinomaisesta opinnäytetyöstään -kannattaa lukea
31.5.2015 Riittääkö pelkkä rakkaus... lue lisää tästä.
Tässä linkit Hesariin ja Lapsiasiavaltuutetun julkaisuun (omaa kymmenen vuoden takaista HS-kirjoitustani ei ole linkitettävissä enää tähän).
24.5.2015 HS Koskaan ei tiedä, milloin lapsi lähtee- artikkeli.
25.5.2015 HS Äidit kertovat, kuinka lapsi vietiin pois -artikkeli
26.5.2015 HS Huostaanotossa ketään ei saa jättää yksin -mielipidekirjoitus
26.5.2015 HS Lapsen menettäminen on traumaattista -mielipidekirjoitus
31.5.2015 HS Sijoituksissa lapsen ääntä tulee kuulla aidosti -mielipidekirjoitus
31.5.2015 HS Sijoitettu lapsi tarvitsee pysyviä ihmissuhteita -mielipidekirjoitus
Puustinen-Korhonen & Pösö 2010. Toteutuuko lapsen oikeus pysyviin kasvuolosuhteisiin? -julkaisu
Aiheesta pyrittiin käymään keskustelua kun nykyistä lastensuojelulakia valmisteltiin 2006. Hesari julkaisi tuolloin asiaan liittyneen artikkelini. Olen tässä blogissani kirjoittanut asiasta muutamaankin otteeseen, ja olen saanut vastakommentteja. Niiden mukaan lastensuojelussa ei pitäisi sallia lapsen oikeutta pysyvään huostaanottoon. Mielestäni lastensuojelulain suurin ongelma, on jättää sijaishuoltoa tarvitsevan lapsen oikeus pysyviin kasvuolosuhteisiin toteuttamatta.
Aikoinaan kun sitä edellistä lastensuojelulakia (v.1983 voimaan tullut) ja samaan aikaan lapsen huolto- ja tapaamislakia valmisteltiin, oli tarkoituksena tietenkin ensisijaisesti pyrkiä aina kuntouttamaan lapsen omia vanhempia ja kodin olosuhteita, jotta huostaanotosta olisi vältytty kokonaan, tai mikäli sijoitus olisi ollut tarpeen, olisi vanhempia ja kotia kuntoutettu, jotta lapsi voisi palata vanhempiensa hoitoon.
Jos tämäkään ei olisi ollut mahdollista, oli tavoitteena nimetä lapselle esim.oheishuoltaja/huoltajuus, ja lapsi olisi voinut kasvaa tämän huoltajansa hoivassa ilman huostaanottoa.
Ja jos lapsen etu olisi adoptio, niin sitäkin vaihtoehtoa olisi pitänyt tutkia vakavasti ja huolellisesti. Ja vasta viimeisenä keinona olisi ollut huostaanotto.
Jostain syystä matkan varrella tällainen reititys lapsen huollon pysyvyyden järjestämiseksi hävisi (vaihtuvien työmntekijöiden ja heikon lainsäädännön omaksumisen johdosta, tai jostain muusta syystä?)
Kun v.2007 lastensuojelulakia valmisteltiin kiireessä (noin vuosi valmisteluaikaa), silloinen esittelevä ministeri Hyssälä halusi saada lain vahvistetuksi ennen eduskunnan vaalitauolle siirtymistä. Siksi mistään hyvin perustavanlaatuisesta lapsen oikeudesta ei saanut käynnistää keskustelua ja valmistelua, koski myös mm. sikiön suojelua päihdehaitoilta. Ja eduskuntahan hyväksyi lain pari päivää ennen kautensa päättämistä äänestyksen jälkeen (äänestys koski päätöksentekoa joko hallinto-oikeuksissa, tai keskitetysssä moniammatillisessa asiantuntijaryhmässä - HAO ratkaisu voitti, ja niinpä minäkin toimin nyt hallinto-oikeuden as.tuntijajäsenenä).
Kun toimin lapsiasiavaltuutetun neuvottelukunnan perustaman lastensuojelujaoston puheenjohtajana, teimme aloitteen ns. avoimesta adoptiosta, joka toteutuikin lainsäädännössä. Julkaisimme aloitteestani lapsen oikeudesta pysyviin kasvuolosuhteisiin -julkaisun, johon pyysimme kirjoittajiksi professsori Tarja Pösön ja silloisen Vantaan perhekuntoutusjohtaja Aila Puustinen-Korhosen. Kirjoitimme Maria Kaisa Aulan kanssa esipuheen julkaisuun. Tuomme esille tarpeen pysyvään huostaanottoon. (Ailahan jatkoi sitten minun edellisessä työssäni Kuntaliiton sote-yksikön lastensuojelun asiantuntijana, kun siirryin itse yliopettajaksi ammattikorkeakouluun). ...no, historiaa.
Sanon asian jälleen uudestaan ääneen:
Silloin kun lapsella ei ole mahdollisuutta palata kuntoutuneeseen turvalliseen kotiin, tulee lapsella olla oikeus voida elää pysyvästi joko huostaanotettuna, adoptoituna tai huollon siirtona sellaisessa kodissa ja sellaisten vanhempien hoivassa, jossa hän saa rauhassa ja turvallisesti kasvaa aikuiseksi. Ja pitää yllä suhdetta vanhempiinsa ja muihin läheisiinsä siten kuin lapsen etu vaatii.
Ei ole lapsen etu, että elämä on katkolla jokaisessa asiakassuunnitelmaneuvottelussa ja että vanhemmilla on jatkuva oikeus vaatia huostaanoton purkua, mutta ei mitään laissa edellytettyä velvollisuutta kuntoutua sovitussa määräajassa.
Ja tietenkin lapsen vanhemmilla ja perheellä tulee olla oikeus saada kaikki se tuki, mitä kuntoutuminen ja elämänkriisi edellyttää - tiedän, sitä ei ole tällä hetkellä riittävästi. Ja sille asiantilalle pitää saada myös muutos.
Pääministeri Juha Sipilä sanoi TV.haasattelussa 29.5.2015: "Lastensuojelua tullaan vahvistamaan, mutta pitäisi päästä siihen, että ennaltaehkäistäisiin" (yritin kirjoittaa sanasta sanaan).
Linkitän tähän myös Metropoliasta sosionomi ylemmän AMK-tutkinnon (ylempi korkeakoulututkinto) juuri suorittaneen Terhi Tukian artikkelin omasta erinomaisesta opinnäytetyöstään -kannattaa lukea
31.5.2015 Riittääkö pelkkä rakkaus... lue lisää tästä.
Tässä linkit Hesariin ja Lapsiasiavaltuutetun julkaisuun (omaa kymmenen vuoden takaista HS-kirjoitustani ei ole linkitettävissä enää tähän).
24.5.2015 HS Koskaan ei tiedä, milloin lapsi lähtee- artikkeli.
25.5.2015 HS Äidit kertovat, kuinka lapsi vietiin pois -artikkeli
26.5.2015 HS Huostaanotossa ketään ei saa jättää yksin -mielipidekirjoitus
26.5.2015 HS Lapsen menettäminen on traumaattista -mielipidekirjoitus
31.5.2015 HS Sijoituksissa lapsen ääntä tulee kuulla aidosti -mielipidekirjoitus
31.5.2015 HS Sijoitettu lapsi tarvitsee pysyviä ihmissuhteita -mielipidekirjoitus
Puustinen-Korhonen & Pösö 2010. Toteutuuko lapsen oikeus pysyviin kasvuolosuhteisiin? -julkaisu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)