Sijaisperheistä on jatkuvasti kova pula

Sijaisperheistä on jatkuvasti kova pula, näin kirjoittaa Helsingin Sanomat 14.3.2012 kuvatessaan pääkaupunkiseudun kuntien yhteistä sijaisperheiden rekrytointitilaisuutta. Pula sijaisperheistä on tuttu tilanne monissa kunnissa.
Mitä siis tehdä asialle? Artikkelin mukaan Espoo ja Vantaa ovat päättäneet etsiä kumppaneita rekrytointiin.

Onko sijaisperheiden riittävyydessä siis kyse siitä, etteivät kunnat osaisi rekrytoida – epäilen. Tarvitaan varmasti jotain muutakin. On hienoa, jos kunnat ovat määrittäneet sijaishuollon ydinprosessit ja tunnistaneet tehtävät, jotka olisi tarkoituksenmukaista tehdä jonkun muun toimesta kuin kunnan itsensä. Tällainen tehtävä voi olla tämä rekrytointityö – tosin sijaisperheiden hankintahan ei ole vain rekrytointia.

Olen ollut mukana STM:n vetämässä muutaman vuoden istuneessa asiantuntijatyöryhmässä (2009-2010, osin 2011), jonka tuli saada aikaiseksi kansallinen perhehoidon toimintaohjelma. Työ hankkeistettiin ja toimeksiantona sen toteutti Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus ISO ja siellä palkattuna toiminut Piritta Timonen työsti asiakirjaa. Piritta teki valtavan hyvän tiedonkeruun ja toimintaohjelman kirjoittamistyön, ja asiantuntijaryhmä, joka oli hyvin laajapohjainen ja tämän asian perin juurin tuntevista asiantuntijoista koottu, piti lukuisia hyviä kokouksia ja kävi linjaavaa ja asioita eteenpäin katsovaa keskustelua.

Tehtyä raporttiluonnosta jostain syystä - luonnoksen sisältöä kyllä STM:n ja ministeri Risikon toimesta kiiteltiin, ei koskaan viety STM:ssä päätökseen siten, että meillä olisi olemassa nyt laajaan yhteistyöhön perustuva valtakunnallinen näkemys perhehoidon kehittämisestä sekä tavoitteiden käytännön toteuttamisesta eli toimenpidesuunnitelmasta.

Työryhmän työn tuloksena syntyi yksi raportti, joka pohjusti 2011 ja 2012 voimaan tulleita perhehoitoa koskeneita lakimuutoksia. Laki vaatii kuitenkin aina toimeenpanon, ja sen pohjalle tarvitaan näkemystä miten sijaisperhehoitoa kehitettäisiin. Nyt ollaan (jälleen) tilanteessa, jossa lain toimeenpanotoimiin ei ole pantu paukkuja – hyviä ajatuksia kuitenkin kirjoitettiin.

Toivoisin, että ministeri Maria Guzenina-Richardson saa aikaiseksi kansallisen perhehoidon toimintaohjelman, sillä tarve sellaiselle ei ole poistunut hallituksen vaihdoksesta huolimatta. Kuntien kannattaa yhteistyössä alueen muiden kuntien sekä perhehoidon järjestöjen ja palveluntuottajien kanssa analysoida sijaisperhehoidon prosessi ja ratkaista mitkä tehtävät ovat aina kunnan tehtäviä ja missä tehtävissä joku muu on parempi toimija. Edelleenkin tarvitaan lastensuojelun koko palvelujärjestelmän laaja-alaista kehittämistä. Paljon on onneksi jo tehtykin.