maanantai 30. marraskuuta 2015

Lopetetaan lastensuojelupalvelujen kilpailuttaminen - henkilökohtaista budjetointimalliakin voisi kehittää ja kokeilla !

Jos lastensuojelun lapselle, nuorelle tai perheelle hankitaan palveluja, tulisi se aina toteutua juuri heidän tarpeidensa mukaan.

Lastensuojelun palvelumarkkinoilla on tapahtunut samaa kehitystä kuin muissakin sote-palveluissa: isot yritykset ostavat pienet yrittäjät pois jaloista, ala monopolisoituu, kilpailussa pärjää se, joka ilmoittaa halvimman hinnan, palvelut kilpailutetaan kirjavin kriteerein, pienyrittäjä ei mitenkään kykene osallistumaan kymmeniin kilpailutusprosesseihin vuosittain, jokaisen kunnan/kuntaryppään kilpailutusasiakirjat ovat erilaisia, yhteisöjen kuten järjestöjen mahdollisuudet pärjätä kilpailussa ovat heikentyneet, ja kilpailutusprosessi valvontoineen vie runsaasti resursseja... laatu- ja kustannustietoisuus...

Olen kirjoittanut lastensuojelun palvelumarkkinoista ja hankintatyöstä, valvonnasta jne. lukuissa postauksissa. Yhä vakuuttuneempi olen siitä, ettei tässä ole mitään järkeä. Hankintalain soveltamisen piiristä pitää irrottaa asiakaskohtaista räätälöintä edellyttävät erityispalvelut. EU:n kilpailua koskevat säännökset eivät edellytä Suomessa käytössä olevaa hankintatapaa. Katsokaapas miten vaikkapa muissa Pohjoismaissa toimitaan.

Lastensuojelupalvelut tulisi hankkia (ellei kunta/kuntayhtymä niitä itse tuota) pääosin suorahankintana tai neuvottelumenettelyllä.

Valmisteilla oleva hankintalaki-uudistus ei poista havaittuja ongelmia, ja tätä lakiuudistusta saamme odottaa vielä ensi kevääseen (jotakin parannuksia siellä olisi tulossa).

Siirrytään palveluntuottaja-rekisteri malliin


Miksi emme siirry kokonaisuudessaan malliin, jossa jokainen palveluntuottaja pääsee palveluntoimittaja-rekisteriin, mikäli täyttää asetetut vaaitukset: organisaationa ja palvelun osalta. Kaikille maksettaisiin sama maksu samasta palvelusta ja sen palvelutasosta -laatu tällöin ratkaisee. Minkäänlaisia kilpailutusprosesseja ei enää tarvittaisi. Kun asiakas tarvitsee jotain palvelua, asiakkaan vastuutyöntekijä etsii palveluntoimittaja-rekisteristä parhaan mahdollisen asiakkaan tarpeisiin soveltuvan palvelun ja tekee sitä koskevat sopimuksen. Jos lapsella, nuorella tai hänen perheellään on palvelusta poikkeavia lisätarpeita, niistä neuvotellaan palveluntuottajan kanssa.

Palveluntuottajien tulee kyetä täyttämään vaadittavat kansalliset laatu- ja muut vaatimukset, jotka pitäisi siis laatia kansallisesti ja niiden tulisi ohjata käytännön asiakastyötä.

Yksi varteenotettava palvelun järjestämisen tapa voisi olla myös henkilökohtainen budjetointi-malli. Se ei ihan kaikissa tilanteissa ole varmaankaan soveltuva (vastentahtoiset päätökset), mutta monissa tilanteissa se voisi toimia.

Henkilökohtainen budjetointi-mallista Kauppalehti julkaisi 26.11.2015 artikkelimme, samoin Helsingin Sanomat 30.11.2015 (linkit lopussa).

Henkilökohtainen budjetointi-malli myös lapsiperheiden palveluihin 

Sote:n valinnanvapauskeskusteluissa on jäänyt kokonaan vaille huomiota henkilökohtaisen budjetoinnin malli, jossa asiakkaan valinnanvapaus toteutuu laajimmin, ja joka on hyvin kustannusvaikuttava.

HB-mallissa asiakkaan kanssa kartoitetaan hänen palvelutarpeensa. Asiakas laatii yhdessä tukihenkilönsä / lähipiirinsä kanssa tukisuunnitelman. Tukisuunnitelma sisältää ne palvelut ja palvelujen järjestämistavat, joilla asiakas itse katsoo tulevansa autetuksi. Budjettisumma pohjautuu palvelutarpeen arvioinnin ja tukisuunnitelman tavoitteisiin.

Budjettisumman puitteissa asiakas päättää mitä palveluja tai hoitoa hän käyttää ja mistä palvelut hankkii, julkisten palvelujen ohella suoraan yrityksiltä, yhteisöiltä ja myös lähiverkostolta. HB-mallin valinneet voivat joustavasti rakentaa omaa hyvinvointiaan ja arkeaan tukevia palvelu- ja hoitoratkaisuja. HB-palvelunkäyttäjinä voivat olla erilaiset asiakkaat, kuten pitkäaikaissairaat, erilaista kuntoutusta tarvitsevat tai vammais-, vanhus- tai lapsiperhepalveluja tarvitsevat. HB-mallin voi monissa maissa valita osana terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen lainsäädäntöä.  

Kustannusten osalta kyse ei ole lisämäärärahoista asiakaspalveluihin, vaan jo muutoinkin budjetoitujen määrärahojen käyttämistä asiakkaan itsensä päättämällä tavalla tukisuunnitelmaan perustuen. HB-mallin kustannukset ovat olleet eri maissa pääosin pienemmät kuin vastaavat viranomaisehtoisesti järjestetyt palvelut. Ongelmitta ei ole selvitty: kaikilla ihmisillä ei ole riittävää tietoa palveluvalintojen tekemiseksi ja taitoa hallita omaa budjettiaan. Myös palvelujen löytäminen ja vertailu vaatii harjaantumista. Tämä vaatiikin kehittämistä. Myös yritysten pitää osata tarjota palvelunsa suoraan asiakkaan ostettavaksi.    

Asiakkaat voivat käyttää budjettiaan maksukortilla esimerkiksi Hollannissa. Tämä olisi tietenkin oltava myös Suomessa mahdollista, toisin kuin verottajamme tulkitsee. Asiakas tarvitsee myös teknisen asiointiyhteyden omaan tukisuunnitelmaan, palvelutarjottimeen, budjettiin ja palvelujen käyttöönsä.

Suomessa on ollut vasta pienimuotoisia kokeiluja. Etelä-Karjalan sote-kuntayhtymä Eksote oli mukana vammaispalvelujen Tiedän mitä tahdon-kokeilussa. Kokemukset ovat olleet myönteisiä: asiakkaat olivat tyytyväisiä ja järjestivät luovalla ja omiin palvelutarpeisiinsa soveltuvalla tavalla palvelunsa. Kustannukset eivät kasvaneet. Asiakkaan rooli muuttui palvelujen kohteesta aktiiviseksi omien palvelujensa asiantuntijaksi.

HB-toimintamalli on toiminut asenteiden muuttajana työntekijöille, asiakkaille, asiakkaiden lähiomaisille ja palvelujärjestelmästä vastaaville sekä yksityisille palveluntuottajille. Suomen sote-lainsäädännöstä HB-järjestämistapa kuitenkin vielä puuttuu. HB-malliin perustuvaa toimintatapaa tulisi rohkeasti kokeilla erilaisilla asiakasryhmillä, jotta HB:n toimivuudesta saadaan tietoa osaksi valinnanvapauslainsäädäntöä. Eri maissa on erilaisia HB-hallinnointimalleja, myös yritys- ja yhteisövastuisia.

Sirkka Rousu, yliopettaja, Metropolia ammattikorkeakoulu
Riitta Hakoma, vammaispalvelujen johtaja, Etelä-Karjalan sote-kuntayhtymä



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti