Tulkoon kaikille selväksi, että olen sitä mieltä ettei yhtäkään lasta saa ottaa huostaan, ellei lapsen tilanne sitä edellytä.
• Lastensuojelun on käytettävä kaikkia lastensuojelulle käytettäväksi yhteiskunnan toimesta annettuja keinoja (resursseja), joilla lapsen ja hänen perheensä elämäntilanne voisi muuttua paremmaksi, niin ettei lapsen kehitys ja terveys ole enää vaarassa.
• Erilaisilla nettikeskustelupalstoilla kommentoidaan blogikirjoituksiani ja halutaan muille keskustelijoille uskotella jotain, mitä en ole kirjoittanut blogeihini.
• Sinnikkäästi väitetään myös, että kunta hyötyisi taloudellisesti huostaanotoista. Näin ei ole, eikä tällainen seikka milloinkaan voi perustella kenenkään lapsen ottamista pois vanhemmiltaan yhteiskunnan huostaan. On myös perustettu face book-ryhmä kunnallisen lastensuojelun mielivaltaa vastaan.
• Väitetään myös, että huostaanottoa tarjotaan ainoana tukikeinona lapselle /nuorelle ja perheelle. Jos näin on, niin tällaiset lastensuojelun asiakkuudet pitäisi joka ikinen tutkia ylempien oikeusviranomaisten toimesta oma-aloitteisesti. Näin laittomasti ja osaamattomasti Suomessa ei voi olla.
Suomi on oikeusvaltio, eikä lastensuojelu toimi mielivaltaisesti. Jotta mielivaltaa ei koskaan ilmenisi, tulee yhteiskunnan varmistaa se, että lastensuojelussa osaaminen on korkealaatuista ja käytettävissä on erilaisia lapsen ja koko perheen tukemisen keinoja ja resursseja, niin että yhtäkään lasta ei tarvitsisi ottaa huostaan. Olen yli 32 -vuotisen asiakastyöni aikana kuitenkin nähnyt, että meillä on myös niin vakavasti päihde- ja mielenterveyssairaita vanhempia, jotka eivät pysty lainkaan huolehtimaan lapsestaan. Näillä lapsilla on oikeus päästä pysyvästi huostaan tai adoptiolapseksi, niin että lapsi voi elää tavallista lapsuutta ja nuoruutta. En voi ymmärtää, että suljetaan silmät tällaiselta tosiasialta. Lastensuojelun tehtävä on turvata näiden lasten henki ja elämä.
lauantai 23. lokakuuta 2010
tiistai 28. syyskuuta 2010
Vaikuttavaa lastensuojelua
Työ- ja luottamustehtävät ovat pitäneet minut kiireisenä.
Keskustelu lastensuojelusta on jatkunut vilkkaana. Vaikuttavuudesta käydään parhaillaan keskustelua Lastensuojelun laatupäivien maakunnallisissa seminaareissa, joiden teema on Vaikuttavaa lastensuojelua. Kuten Kelan tutkimusyksikön tuoreesta julkaisusta voidaan todeta, mitä pidemmälle lapsen ongelmat ovat saaneet kehittyä ennen sijoitusta ja mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut ongelmien keskellä, sitä vaikeampaa ja tuloksettomampaa jo syntyneiden vahinkojen korjaaminen on (Kela 2010, Perhepiirissä - klikkaa tästä; aiheesta myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 13.9.2010, klikkaa tästä).
Varhainen tuen saatavuus on tärkeää. Useimmiten ihminen itse hakeutuu hakemaan apua, ja erilaista matalan kynnyksen palvelua tulisikin olla saatavilla. Olisi oikeampi suunta se, että lisäämme tämänkaltaisia palveluja ja tehostamme monialaisten yhteistyöverkostojen toimintaa lapsen ja nuoren lähiyhteisöissä? Kuin se, että hyvää tarkoittavan varhaisen puuttumisen argumenteilla vahvistamme kontrolliyhteiskunnan kehitystä, jossa erilaisia ammattilaisten huolia lapsista ja nuorista rekisteröidään tietojärjestelmiin ja kun on kertynyt tarpeeksi monta huolta, niin punainen lippu heilahtaa järjestelmässä. Eettistä punnintaa tarvitaan ja myös vaihtoehtoisten yhteistyömuotojen kehittämistä – esimerkiksi aikuisten jalkautumista lasten ja nuorten pariin.
Lapsi ja hänen perheensä hyötyy siitä, että tukea ja apua on saatavana niin intensiivisesti kuin on tarve ja niin kauan kuin on tarve ja silloin kun on tarve. Jos perheen ja lasten tukemiseksi on tarpeen järjestää esim. useiksi vuosiksi perhetyöntekijän tuki perheeseen, ja se tuki riittää siihen, että lapsen kehitys ja terveys voidaan turvata, niin näin pitäisi myös olla mahdollisuus tehdä. Jos lapsi tarvitsee erityistä tukea oppimisvaikeuksiinsa, niin riittävää tukea kannattaa järjestää. Jos nuoren elämässä on moninaisia ongelmia ja elämänhallinta hukassa, niin intensiivinen tuki hänen omissa arkisissa elämisen yhteisöissään tehoaa. Useat kansainväliset tutkimukset vahvistavat sen, että tehokas, paneutuva, intensiivinen ja moninainen tuki perheelle, on kannattava investointi. Sen sijaan Suomessa yleensä annetaan lusikalla vaikka kauhalla pitäisi.
Nykyisen lastensuojelulain mukaan avohuollon tukitoimet ovat aina ensisijaisia. Ne tulisi aina myös järjestää sen mukaan, miten lapsen, nuoren ja perheen vastuusosiaalityöntekijä on yhdessä heidän kanssaan niitä arvioineet tarvittavan ja niistä hyötyvän. Nämä asiat on lain mukaan myös kirjattava lapsen asiakassuunnitelmaan. Silti tarvittavia tukitoimia ei aina kunta järjestä, ja siksi hallitus on antanut eduskunnalle lakiesityksen, jolla tätä lakivelvoitetta vielä tehostettaisiin (ks. edellinen blogini ja siinä olevat linkit). Lastensuojelun laatupäivien esitykseni mm. Kuopiossa 23.9.2010 löydät klikkaamalla tästä).
Keskustelu lastensuojelusta on jatkunut vilkkaana. Vaikuttavuudesta käydään parhaillaan keskustelua Lastensuojelun laatupäivien maakunnallisissa seminaareissa, joiden teema on Vaikuttavaa lastensuojelua. Kuten Kelan tutkimusyksikön tuoreesta julkaisusta voidaan todeta, mitä pidemmälle lapsen ongelmat ovat saaneet kehittyä ennen sijoitusta ja mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut ongelmien keskellä, sitä vaikeampaa ja tuloksettomampaa jo syntyneiden vahinkojen korjaaminen on (Kela 2010, Perhepiirissä - klikkaa tästä; aiheesta myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 13.9.2010, klikkaa tästä).
Varhainen tuen saatavuus on tärkeää. Useimmiten ihminen itse hakeutuu hakemaan apua, ja erilaista matalan kynnyksen palvelua tulisikin olla saatavilla. Olisi oikeampi suunta se, että lisäämme tämänkaltaisia palveluja ja tehostamme monialaisten yhteistyöverkostojen toimintaa lapsen ja nuoren lähiyhteisöissä? Kuin se, että hyvää tarkoittavan varhaisen puuttumisen argumenteilla vahvistamme kontrolliyhteiskunnan kehitystä, jossa erilaisia ammattilaisten huolia lapsista ja nuorista rekisteröidään tietojärjestelmiin ja kun on kertynyt tarpeeksi monta huolta, niin punainen lippu heilahtaa järjestelmässä. Eettistä punnintaa tarvitaan ja myös vaihtoehtoisten yhteistyömuotojen kehittämistä – esimerkiksi aikuisten jalkautumista lasten ja nuorten pariin.
Lapsi ja hänen perheensä hyötyy siitä, että tukea ja apua on saatavana niin intensiivisesti kuin on tarve ja niin kauan kuin on tarve ja silloin kun on tarve. Jos perheen ja lasten tukemiseksi on tarpeen järjestää esim. useiksi vuosiksi perhetyöntekijän tuki perheeseen, ja se tuki riittää siihen, että lapsen kehitys ja terveys voidaan turvata, niin näin pitäisi myös olla mahdollisuus tehdä. Jos lapsi tarvitsee erityistä tukea oppimisvaikeuksiinsa, niin riittävää tukea kannattaa järjestää. Jos nuoren elämässä on moninaisia ongelmia ja elämänhallinta hukassa, niin intensiivinen tuki hänen omissa arkisissa elämisen yhteisöissään tehoaa. Useat kansainväliset tutkimukset vahvistavat sen, että tehokas, paneutuva, intensiivinen ja moninainen tuki perheelle, on kannattava investointi. Sen sijaan Suomessa yleensä annetaan lusikalla vaikka kauhalla pitäisi.
Nykyisen lastensuojelulain mukaan avohuollon tukitoimet ovat aina ensisijaisia. Ne tulisi aina myös järjestää sen mukaan, miten lapsen, nuoren ja perheen vastuusosiaalityöntekijä on yhdessä heidän kanssaan niitä arvioineet tarvittavan ja niistä hyötyvän. Nämä asiat on lain mukaan myös kirjattava lapsen asiakassuunnitelmaan. Silti tarvittavia tukitoimia ei aina kunta järjestä, ja siksi hallitus on antanut eduskunnalle lakiesityksen, jolla tätä lakivelvoitetta vielä tehostettaisiin (ks. edellinen blogini ja siinä olevat linkit). Lastensuojelun laatupäivien esitykseni mm. Kuopiossa 23.9.2010 löydät klikkaamalla tästä).
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Miksi lapsiperhe ei saa apua ilman lastensuojelun asiakkuutta, eikä aina silloinkaan.
Kesätauko takana.
Helsingin Sanomat on viime aikoina useissa kirjoituksissaan käsitellyt lastensuojelua. Pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg ihmetteli 1.9.2010, miksi lapsiperhe ei saa tukea ja apua ilman, että perhe kirjataan lastensuojelun asiakkaaksi. Hän kysyy, eikö kunnissa ole havahduttu siihen, että lapsiperhettä on myös taloudellisesti järkevämpää auttaa silloin kun ongelmat ovat pieniä ja helposti korjattavissa. Artikkelissa myös kerrotaan joidenkin kuntien jo kohentaneen lapsiperheiden tarvitsemia tukipalveluja.
Lapsiperheiden tulee tietenkin saada tukea ilman, että heidän tulee olla lastensuojelun asiakas, esimerkiksi perheen tulisi saada kotipalveluja sosiaalihuoltolain mukaan (ei siis lastensuojelulain mukaan). Vuonna 2008 voimaan tulleen lastensuojelulain mukaan kunnan tulee järjestää, ei vain lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua, vaan myös ehkäisevää lastensuojelua kunnassa esiintyvän tarpeen mukaan (11§: ”Kunnan on huolehdittava siitä, että ehkäisevä lastensuojelu sekä lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää)”.
(klikkaa tästä niin pääset Lindbergin artikkeliin ” Lastensuojelua tarjotaan univaikeuksiinkin”)
Kuntien 2008 käyttötalousmeno-tilaston mukaan kunnat käyttivät lastensuojelun laitos-ja perhehoitoon sekä muihin perheiden palveluihin yhteensä yhden miljardin (1 miljardi euroa) verran rahaa. Aika iso summa.
Hallitus on antamassa eduskunnalle lastensuojelulain muutosesitystä (36§ avohuollon tukitoimet), jolla halutaan varmistaa se, että lastensuojelun asiakkaana olevalle lapselle ja perheelle myös järjestetään asiakassuunnitelmaan kirjatut tukitoimet ja palvelut, jotka lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on yhdessä lapsen ja perheen kanssa arvioinut heidän tarvitsevan. Näinhän olisi pitänyt olla jo muutoinkin, mutta ilmeisesti edes silloin kun lapsi on jo lastensuojelun asiakkaana ja hänen /perheen on arvioitu tarvitsevan avohuollon tukitoimia, niitä ei silti ole sosiaalityöntekijän kirjauksista huolimatta kunnassa järjestetty – ja tässähän ei ole tietenkään mitään järkeä. Varsinkin kun samaan aikaan halutaan vähentää lasten sijoituksia ja huostaanottoja, ja jotta näin voisi käydä, niin lapsen ja perheen tulee saada TEHOKASTA tukea viimeistään avohuollon tukitoimena (ja kaikkein järkevintä olisi pyrkiä kokonaan ehkäisemään lastensuojelun asiakkuuden syntyminen huolehtimalla ehkäisevistä perheiden tukipalveluista). Tämä esitys ei siis paranna niiden perheiden asemaa, jotka eivät (vielä) ole lastensuojelun asiakkaana. Tämän esityksen toivotaan parantavan sosiaalityöntekijän mahdollisuutta saada tosiasiallisesti järjestymään ne tukipalvelut, jotka jo lastensuojelun asiakkaana oleva lapsi/nuori ja perhe tarvitsee. Tämä lakiesitys on ollut kommentoitavana lastensuojelun käsikirjassa.
Klikkaa tästä lastensuojelun käsikirjaan.
Toivottavasti mahdollisimman moni kunta toimii järkevästi. Kuntaliitto lähetti kunnille laajan kyselyn aihepiiristä – saa nähdä mikä tilanne on kunnissa tällä hetkellä palvelujen järjestämisessä.
Klikkaa tästä Kuntaliiton sivuille, josta löydät kyselylomakkeen.
Helsingin Sanomat on viime aikoina useissa kirjoituksissaan käsitellyt lastensuojelua. Pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg ihmetteli 1.9.2010, miksi lapsiperhe ei saa tukea ja apua ilman, että perhe kirjataan lastensuojelun asiakkaaksi. Hän kysyy, eikö kunnissa ole havahduttu siihen, että lapsiperhettä on myös taloudellisesti järkevämpää auttaa silloin kun ongelmat ovat pieniä ja helposti korjattavissa. Artikkelissa myös kerrotaan joidenkin kuntien jo kohentaneen lapsiperheiden tarvitsemia tukipalveluja.
Lapsiperheiden tulee tietenkin saada tukea ilman, että heidän tulee olla lastensuojelun asiakas, esimerkiksi perheen tulisi saada kotipalveluja sosiaalihuoltolain mukaan (ei siis lastensuojelulain mukaan). Vuonna 2008 voimaan tulleen lastensuojelulain mukaan kunnan tulee järjestää, ei vain lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua, vaan myös ehkäisevää lastensuojelua kunnassa esiintyvän tarpeen mukaan (11§: ”Kunnan on huolehdittava siitä, että ehkäisevä lastensuojelu sekä lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää)”.
(klikkaa tästä niin pääset Lindbergin artikkeliin ” Lastensuojelua tarjotaan univaikeuksiinkin”)
Kuntien 2008 käyttötalousmeno-tilaston mukaan kunnat käyttivät lastensuojelun laitos-ja perhehoitoon sekä muihin perheiden palveluihin yhteensä yhden miljardin (1 miljardi euroa) verran rahaa. Aika iso summa.
Hallitus on antamassa eduskunnalle lastensuojelulain muutosesitystä (36§ avohuollon tukitoimet), jolla halutaan varmistaa se, että lastensuojelun asiakkaana olevalle lapselle ja perheelle myös järjestetään asiakassuunnitelmaan kirjatut tukitoimet ja palvelut, jotka lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on yhdessä lapsen ja perheen kanssa arvioinut heidän tarvitsevan. Näinhän olisi pitänyt olla jo muutoinkin, mutta ilmeisesti edes silloin kun lapsi on jo lastensuojelun asiakkaana ja hänen /perheen on arvioitu tarvitsevan avohuollon tukitoimia, niitä ei silti ole sosiaalityöntekijän kirjauksista huolimatta kunnassa järjestetty – ja tässähän ei ole tietenkään mitään järkeä. Varsinkin kun samaan aikaan halutaan vähentää lasten sijoituksia ja huostaanottoja, ja jotta näin voisi käydä, niin lapsen ja perheen tulee saada TEHOKASTA tukea viimeistään avohuollon tukitoimena (ja kaikkein järkevintä olisi pyrkiä kokonaan ehkäisemään lastensuojelun asiakkuuden syntyminen huolehtimalla ehkäisevistä perheiden tukipalveluista). Tämä esitys ei siis paranna niiden perheiden asemaa, jotka eivät (vielä) ole lastensuojelun asiakkaana. Tämän esityksen toivotaan parantavan sosiaalityöntekijän mahdollisuutta saada tosiasiallisesti järjestymään ne tukipalvelut, jotka jo lastensuojelun asiakkaana oleva lapsi/nuori ja perhe tarvitsee. Tämä lakiesitys on ollut kommentoitavana lastensuojelun käsikirjassa.
Klikkaa tästä lastensuojelun käsikirjaan.
Toivottavasti mahdollisimman moni kunta toimii järkevästi. Kuntaliitto lähetti kunnille laajan kyselyn aihepiiristä – saa nähdä mikä tilanne on kunnissa tällä hetkellä palvelujen järjestämisessä.
Klikkaa tästä Kuntaliiton sivuille, josta löydät kyselylomakkeen.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Tutkimus: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö – tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaistyö
Poliisiammattikorkeakoulun tutkimusraportti:
Näytön löytäminen haasteena lapsiin kohdistuvissa väkivaltarikoksissa
26.05.2010
Lapsiin kohdistuvien väkivalta- ja seksuaalirikosten eteneminen rikosprosessissa päättyy usein siihen, ettei epäillystä rikoksesta saada riittävästi näyttöä. Poliisiammattikorkeakoulun julkaiseman tutkimuksen mukaan riittävän todistusaineiston kerääminen vaatii viranomaisten yhteistyöltä erityisen paljon, ja todistusaineiston keräämisessä onnistutaan vaihtelevasti.
Tutkimusraportissa Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö – tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaistyö tarkasteltiin rikosprosesseja ja tapausten selvittämiseen liittyvää viranomaisyhteistyötä kolmella eri paikkakunnalla.
Noin kolmannes tutkimukseen osallistuneiden kuntien alueilla vuonna 2007 poliisin tietoon tulleista lapseen kohdistuneista väkivalta- tai hyväksikäyttöepäilyistä eteni rikosilmoituksen kirjaamisesta tuomioistuinkäsittelyyn. Suurin syy tapausten käsittelyn katkeamiseen oli riittävän näytön puute.
- Tutkintamenetelmien ja yhteistyön kehittäminen poliisin, syyttäjän, lääkärin ja sosiaaliviranomaisten välillä on tarpeen, jotta lapsiin kohdistuvissa rikoksissa saataisiin riittävästi näyttöä. Tutkimukseen osallistuneiden viranomaisten toiminta vaihteli selvästi eri paikkakunnilla ja eri viranomaisten välillä, tutkijat Noora Ellonen ja Sanna-Mari Humppi kertovat.
Lapsen kuuleminen on tärkeintä ja vaikeinta
Oikeudenkäynnin kannalta tärkein todistusaineisto lapseen kohdistuneen väkivaltarikoksen selvittämisessä on lapsen henkilökohtainen kuuleminen. Lapsen kuuleminen tehdään jo poliisin esitutkinnan aikana.
- Lapsen kuuleminen edellyttää usein erityisiä taitoja. Se on paitsi tärkein, myös yksi vaikeimmin saatavista todistusaineistoista, kertoo tutkija Sanna-Mari Humppi.
Poliisi voi tarvittaessa käyttää lapsen kuulemiseen tai muun todistusaineiston keräämiseen muiden viranomaisten asiantuntija-apua esimerkiksi pyytämällä asiantuntijalausuntoja. Tutkimus osoittaa, että varsinaisen asiantuntijalausunnon painoarvo oikeudessa on kuitenkin hyvin vähäinen, jos lapsen kuulustelukertomusta ei ole. Asiantuntijalausuntojen roolia rikosprosessissa tulisikin tutkimuksen mukaan selventää, sillä niiden hankkiminen usein myös hankaloittaa prosessia.
Viranomaisten resurssipulan takia asiantuntijalausuntoa voidaan joutua odottamaan jopa vuosi, jolloin venyvät myös oikeusprosessit ja siten lapsen mahdollisesti tarvitsema terapia tai pysyvät lastensuojelulliset toimenpiteet.
- Viranomaisprosessit ovat joskus lapsen kannalta sietämättömän hitaita. Prosessien kesto jopa uhkaa vakavasti YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen vaadetta siitä, että lapsen edun tulisi olla viranomaisten toiminnan lähtökohtana tapausten selvittämisessä, tähdentää tutkija Noora Ellonen.
Viranomaiset kaipaavat koulutusta
Tutkimuksessa haastateltiin viranomaisia lapsiuhritapausten selvittämisestä. Haastatteluissa keskeisimmiksi keinoiksi kehittää tapausten selvittämistä nousivat resurssien ja koulutuksen lisääminen sekä tutkinnan keskittäminen tietyille asiantuntijoille.
Lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvää koulutusta kaivattiin ennen kaikkea poliisien ja lääkäreiden peruskoulutukseen.
Yhtenä esimerkkinä tutkinnan keskittämisestä tutkimuksessa nostetaan esiin pohjoismainen Lastentalo (Barnhus) -malli. Lastentalo-mallissa lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä tutkivat viranomaiset toimivat saman katon alla. Tutkimus tukee mallin käyttöön ottoa myös Suomessa.
Tutkijoiden mukaan muista Pohjoismaista tulisi ottaa mallia myös suhtautumisessa uhriin.
- Rikoksesta epäillyn oikeusturva saa Suomessa viranomaisten päätöksissä paljon painoarvoa. Uhrin näkökulman huomioimisessa olisi meillä paljon kehitettävää, tutkija Sanna-Maria Humppi toteaa.
Tutkimus on sisäasiainministeriön ja oikeusministeriön rahoittama, ja se on osa Poliisiammattikorkeakoulun kolmivuotista Lapset väkivallan uhreina -tutkimusta.
Julkaisu on luettavissa verkkojulkaisuna ja tilattavissa painettuna Poliisiammattikorkeakoulun www-sivuilla olevasta verkkokirjakaupasta.
Klikkaa tästä Poamk:n sivuille, josta tämän uutisen välitin.
Näytön löytäminen haasteena lapsiin kohdistuvissa väkivaltarikoksissa
26.05.2010
Lapsiin kohdistuvien väkivalta- ja seksuaalirikosten eteneminen rikosprosessissa päättyy usein siihen, ettei epäillystä rikoksesta saada riittävästi näyttöä. Poliisiammattikorkeakoulun julkaiseman tutkimuksen mukaan riittävän todistusaineiston kerääminen vaatii viranomaisten yhteistyöltä erityisen paljon, ja todistusaineiston keräämisessä onnistutaan vaihtelevasti.
Tutkimusraportissa Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö – tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaistyö tarkasteltiin rikosprosesseja ja tapausten selvittämiseen liittyvää viranomaisyhteistyötä kolmella eri paikkakunnalla.
Noin kolmannes tutkimukseen osallistuneiden kuntien alueilla vuonna 2007 poliisin tietoon tulleista lapseen kohdistuneista väkivalta- tai hyväksikäyttöepäilyistä eteni rikosilmoituksen kirjaamisesta tuomioistuinkäsittelyyn. Suurin syy tapausten käsittelyn katkeamiseen oli riittävän näytön puute.
- Tutkintamenetelmien ja yhteistyön kehittäminen poliisin, syyttäjän, lääkärin ja sosiaaliviranomaisten välillä on tarpeen, jotta lapsiin kohdistuvissa rikoksissa saataisiin riittävästi näyttöä. Tutkimukseen osallistuneiden viranomaisten toiminta vaihteli selvästi eri paikkakunnilla ja eri viranomaisten välillä, tutkijat Noora Ellonen ja Sanna-Mari Humppi kertovat.
Lapsen kuuleminen on tärkeintä ja vaikeinta
Oikeudenkäynnin kannalta tärkein todistusaineisto lapseen kohdistuneen väkivaltarikoksen selvittämisessä on lapsen henkilökohtainen kuuleminen. Lapsen kuuleminen tehdään jo poliisin esitutkinnan aikana.
- Lapsen kuuleminen edellyttää usein erityisiä taitoja. Se on paitsi tärkein, myös yksi vaikeimmin saatavista todistusaineistoista, kertoo tutkija Sanna-Mari Humppi.
Poliisi voi tarvittaessa käyttää lapsen kuulemiseen tai muun todistusaineiston keräämiseen muiden viranomaisten asiantuntija-apua esimerkiksi pyytämällä asiantuntijalausuntoja. Tutkimus osoittaa, että varsinaisen asiantuntijalausunnon painoarvo oikeudessa on kuitenkin hyvin vähäinen, jos lapsen kuulustelukertomusta ei ole. Asiantuntijalausuntojen roolia rikosprosessissa tulisikin tutkimuksen mukaan selventää, sillä niiden hankkiminen usein myös hankaloittaa prosessia.
Viranomaisten resurssipulan takia asiantuntijalausuntoa voidaan joutua odottamaan jopa vuosi, jolloin venyvät myös oikeusprosessit ja siten lapsen mahdollisesti tarvitsema terapia tai pysyvät lastensuojelulliset toimenpiteet.
- Viranomaisprosessit ovat joskus lapsen kannalta sietämättömän hitaita. Prosessien kesto jopa uhkaa vakavasti YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen vaadetta siitä, että lapsen edun tulisi olla viranomaisten toiminnan lähtökohtana tapausten selvittämisessä, tähdentää tutkija Noora Ellonen.
Viranomaiset kaipaavat koulutusta
Tutkimuksessa haastateltiin viranomaisia lapsiuhritapausten selvittämisestä. Haastatteluissa keskeisimmiksi keinoiksi kehittää tapausten selvittämistä nousivat resurssien ja koulutuksen lisääminen sekä tutkinnan keskittäminen tietyille asiantuntijoille.
Lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvää koulutusta kaivattiin ennen kaikkea poliisien ja lääkäreiden peruskoulutukseen.
Yhtenä esimerkkinä tutkinnan keskittämisestä tutkimuksessa nostetaan esiin pohjoismainen Lastentalo (Barnhus) -malli. Lastentalo-mallissa lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä tutkivat viranomaiset toimivat saman katon alla. Tutkimus tukee mallin käyttöön ottoa myös Suomessa.
Tutkijoiden mukaan muista Pohjoismaista tulisi ottaa mallia myös suhtautumisessa uhriin.
- Rikoksesta epäillyn oikeusturva saa Suomessa viranomaisten päätöksissä paljon painoarvoa. Uhrin näkökulman huomioimisessa olisi meillä paljon kehitettävää, tutkija Sanna-Maria Humppi toteaa.
Tutkimus on sisäasiainministeriön ja oikeusministeriön rahoittama, ja se on osa Poliisiammattikorkeakoulun kolmivuotista Lapset väkivallan uhreina -tutkimusta.
Julkaisu on luettavissa verkkojulkaisuna ja tilattavissa painettuna Poliisiammattikorkeakoulun www-sivuilla olevasta verkkokirjakaupasta.
Klikkaa tästä Poamk:n sivuille, josta tämän uutisen välitin.
Kuopio vältti uhkasakon palkkaamalla henkilöstöä
Kerroin helmikuun blogissani Kuopion saamista uhkasakoista. Kaupungin piti kesäkuuhun mennessä saada lastensuojelutarpeen selvitysten määräajat lainmukaisiksi välttääkseen uhkasakot. Onneksi näin tapahtui. Lapsen oikeuteen saada lastensuojelutarpeensa selvitettyä lain edellyttämässä palvelutakuun määräajassa, tulee suhtautua vähintään yhtä suurella vakavuudella kuin terveydenhuollon hoitotakuuseen. Lapsen lastensuojelun tarve pitää selvittää viipymättä (lain mukaan) tai viimeistään 3 kk kuluttua, mikä on aika pitkä aika sellaiselle lapselle, jonka asiat eivät ole hyvin.
Savon Yle raportoi alla olevan uutisen:
Kuopion kaupunki on saanut toimeentulotukihakemusten käsittelyjonon jälleen lainmukaiseksi. Itä-Suomen aluehallintovirasto vaati kaupungilta toimia sekä toimeentulohakemusten että lastensuojeluilmoitusten käsittelyaikojen lyhentämiseksi.
Henkilöstölisäysten ansiosta ruuhkat on saatu purettua. Lastensuojelun perustettiin kuusi määräaikaista sosiaalityöntekijän virkaa. Toimeentulotukihakemusruuhkan purkamiseksi palkattiin kolme määräaikaista etuuskäsittelijää.
Toimien ansiosta Kuopio välttää aluehallintoviraston asettamat uhkasakot. Käsittelyaikoja koskevien määräysten noudattamatta jättäminen olisi tuonut kaupungille yhteensä 370 000 euron sakon.
Toimeentuloasiassa uhkana oli 125 000 euron ja lastensuojeluasiassa 245 000 euron sakko.
Savon Yle raportoi alla olevan uutisen:
Kuopion kaupunki on saanut toimeentulotukihakemusten käsittelyjonon jälleen lainmukaiseksi. Itä-Suomen aluehallintovirasto vaati kaupungilta toimia sekä toimeentulohakemusten että lastensuojeluilmoitusten käsittelyaikojen lyhentämiseksi.
Henkilöstölisäysten ansiosta ruuhkat on saatu purettua. Lastensuojelun perustettiin kuusi määräaikaista sosiaalityöntekijän virkaa. Toimeentulotukihakemusruuhkan purkamiseksi palkattiin kolme määräaikaista etuuskäsittelijää.
Toimien ansiosta Kuopio välttää aluehallintoviraston asettamat uhkasakot. Käsittelyaikoja koskevien määräysten noudattamatta jättäminen olisi tuonut kaupungille yhteensä 370 000 euron sakon.
Toimeentuloasiassa uhkana oli 125 000 euron ja lastensuojeluasiassa 245 000 euron sakko.
torstai 27. toukokuuta 2010
Turhista ja tekemättömistä huostaanotoista
FS-TV:n Spotlight käsitteli asiallisesti ja hyvin 26.5.2010 huostaanottoteemaa, johon myös minua oli haastateltu (30.4.2010 blogissani julkaissuista teemoista). Ohjelmassa kuvattiin muutaman nuoren elämäntilanne, joissa heidän huostaanottonsa oli toteutettu, vaikka siihen ei nuoren itsensä ja hänen vanhempansa tai hallinto-oikeuden mukaan olisi ollut lastensuojelulain mukaisia perusteita. Lapset ja heidän vanhempansa kokivat, ettei heitä myöskään oltu kuultu siten, että he olisivat ymmärtäneet miksi huostaanotto toteutettiin. Ainakin yhdessä ohjelmassa esitellyistä tapauksista lapsi oli otettu kiireellisesti huostaan (olen käsitellyt kiireellisen huostaanoton perusteita ja –prosessia blogissani 21.3.2010).
Näin ei tietenkään koskaan pitäisi tapahtua, että lapsi otetaan turhaan huostaan.
Se on inhimillisesti ja taloudellisesti väärin. Pitkässä TV-haastattelun nauhoituksessa toin esille alla olevan asian, jonka myös kirjoitin blogissani 30.4.2010 (tätä otosta haastattelustani ei oltu otettu mukaan ohjelmaan):
- Huostaanottamisen kynnys on Suomessa korkea: lain mukaan huostaanoton tarve tulee arvioida niin huolella, ettei yhtään lasta otettaisi huostaan muuta kuin silloin kun siihen on tarvetta.
- On inhimillisesti traagista, jos huostaan on otettu lapsia, vaikka lapsella ei olisikaan huostaanoton tarvetta. Näissä tilanteissa taustalla täytyy olla ongelmat sosiaalityön laadussa.
- Mutta tämä on kuitenkin harvinaista, ja pääsääntöisesti lapsen tilanne on arvioitu huolella ja lapsi on todellisesti huostaanoton tarpeessa eivätkä avohuollon tukitoimet ole olleet riittäviä lapsen kehityksen ja terveyden turvaamiseksi.
- Jos huostaanottoon päädytään siksi, ettei avohuoltoa ole ollut asiakkaiden tarpeiden mukaan saatavana - kun kuitenkin lastensuojelulain (11§) mukaan lapsen ja perheen tulee saada juuri HEIDÄN tarpeisiinsa räätälöityjä tukitoimia. Taustalla ei ole sosiaalityön laatu, vaan kuntapäättäjin resurssipäätökset.
Kerroin TV-ohjelmaan otetussa haastattelupätkässä, että omaan pitkään työkokemukseeni ei sisälly tietoa turhista huostaanotoista. Ihmettelin ääneen myös sitä, että miksi kalliiseen huostaanottoon ryhdyttäisiin, jos lasta ja perhettä voidaan auttaa halvemmin avohuollon tukitoimin. (ja toisaalta juuri tuo kohta haastattelussa, oli se, joka otettiin toivomuksestani nauhalle uudestaan, mutta toimittaja oli ohjelmaan ottanut kuitenkin sen pätkän, jonka olin toivonut poistettavan ja käytettävän uutta ottoa, no, tällaista tämä on. Eipä silti, ihan hyvä ohjelma oli).
Tarvitaan tutkittua tietoa turhista huostaanotoista
Turhista huostaanotoista tarvitaan tarkempaa tutkimustietoa, jotta tämänkaltaiset oikeusturvan loukkaukset voidaan ehkäistä! Kuten tietoa siitä, millaisissa olosuhteissa päätökset on tehty, onko ne tehty esim.sellaisen sosiaalityöntekijän toimesta, joka on työhönsä pätevä ja kokenut, kuinka paljon asiakkaita työntekijällä on samaan aikaan asiakkaana – toinen Spotlight-ohjelman asiantuntijahaastateltava kuvasi, että sosiaalityöntekijällä ei pitäisi olla enempää kuin 8-12 asiakasta, ja todellisuudessa niitä on voinut olla 40-60-80 asiakasta.
Tiedän, että hallinto-oikeuden päätöksistä voidaan poimia sellaiset huostaanottopäätökset, joita oikeus ei ole vahvistanut ja nämä analysoimalla päästäisiin tutkimaan tällaisten tapausten taustat. Näin päästäisiin kiinni siihen, miksi tällaiset päätökset ovat syntyneet. Hiitolan & Heinosen hallinto-oikeuksien ratkaisut huostaanottoasioissa 2008 (THL, raportti 46/2009, 7, 33) raportin mukaan vuoden 2008 aineistossa oli 22 sellaista huostaanottoa, jotka oikeus hylkäsi. Tämä oli 4,5 % kaikista huostaanottohakemuksista. Yhteensä hallinto-oikeuksissa ratkaistiin 981 huostaanottoa koskevaa asiaa. Päätökset koskivat 600 lasta. Raportissa ei voitu tutkia näiden tapausten lastensuojeluprosessia, jonka kautta vasta selviäisi miksi näin oli tapahtunut. Tämän perusteella voitaisiin tehdä niitä korjausliikkeitä, ettei tällainen enää toistu. Kuka rahoittaisi tällaisen tutkimuksen?
Turhat huostaanotot onneksi ovat harvinaisia ja taustalla vaikuttanee lastensuojelun työolosuhteet, osaamisen, lähituen ja konsultaation puutteet eli lastensuojelutyön laadun ongelmat. Niiden korjaaminen vaati erilaisia RESURSSEJA - niin se vain on.
Tekemättä jäävät huostaanotot
Entäpä kun lapsi ei pääse huostaan, vaikka hänen kasvuolosuhteensa olisivat kuinka vakavasti vaarantuneet? Kuntia usein moititaan - enemminkin kuin turhista huostaanotoista - siitä, että lasta ei oteta huostaan kunnan taloustilanteesta johtuen. Tämänkin väitteen todentumiseksi tarvittaisiin tutkimusta! Itse olen ainakin jo väsynyt vastaamaan tähän väitteeseen, jonka tosiasiapohjaa ei tutkimuksin osoiteta. Kuka rahoittaisi tällaisen tutkimuksen?
Pysyvyyden teemastakin olisi hyvä saada kunnon tutkimusta … tutkimustiedon lisäämisen tarpeita on lastensuojelussa paljon.
Miksi yhteiskunta, joka ottaa lasten elämän vastuulleen, ei ole kiinnostunut ottamaan selvää siitä, miten tässä työssä onnistutaan ja millaisin edellytyksiin siinä voidaan onnistua! Vähän kyllästyttää tämänkin turha vaahtoaminen.
Näin ei tietenkään koskaan pitäisi tapahtua, että lapsi otetaan turhaan huostaan.
Se on inhimillisesti ja taloudellisesti väärin. Pitkässä TV-haastattelun nauhoituksessa toin esille alla olevan asian, jonka myös kirjoitin blogissani 30.4.2010 (tätä otosta haastattelustani ei oltu otettu mukaan ohjelmaan):
- Huostaanottamisen kynnys on Suomessa korkea: lain mukaan huostaanoton tarve tulee arvioida niin huolella, ettei yhtään lasta otettaisi huostaan muuta kuin silloin kun siihen on tarvetta.
- On inhimillisesti traagista, jos huostaan on otettu lapsia, vaikka lapsella ei olisikaan huostaanoton tarvetta. Näissä tilanteissa taustalla täytyy olla ongelmat sosiaalityön laadussa.
- Mutta tämä on kuitenkin harvinaista, ja pääsääntöisesti lapsen tilanne on arvioitu huolella ja lapsi on todellisesti huostaanoton tarpeessa eivätkä avohuollon tukitoimet ole olleet riittäviä lapsen kehityksen ja terveyden turvaamiseksi.
- Jos huostaanottoon päädytään siksi, ettei avohuoltoa ole ollut asiakkaiden tarpeiden mukaan saatavana - kun kuitenkin lastensuojelulain (11§) mukaan lapsen ja perheen tulee saada juuri HEIDÄN tarpeisiinsa räätälöityjä tukitoimia. Taustalla ei ole sosiaalityön laatu, vaan kuntapäättäjin resurssipäätökset.
Kerroin TV-ohjelmaan otetussa haastattelupätkässä, että omaan pitkään työkokemukseeni ei sisälly tietoa turhista huostaanotoista. Ihmettelin ääneen myös sitä, että miksi kalliiseen huostaanottoon ryhdyttäisiin, jos lasta ja perhettä voidaan auttaa halvemmin avohuollon tukitoimin. (ja toisaalta juuri tuo kohta haastattelussa, oli se, joka otettiin toivomuksestani nauhalle uudestaan, mutta toimittaja oli ohjelmaan ottanut kuitenkin sen pätkän, jonka olin toivonut poistettavan ja käytettävän uutta ottoa, no, tällaista tämä on. Eipä silti, ihan hyvä ohjelma oli).
Tarvitaan tutkittua tietoa turhista huostaanotoista
Turhista huostaanotoista tarvitaan tarkempaa tutkimustietoa, jotta tämänkaltaiset oikeusturvan loukkaukset voidaan ehkäistä! Kuten tietoa siitä, millaisissa olosuhteissa päätökset on tehty, onko ne tehty esim.sellaisen sosiaalityöntekijän toimesta, joka on työhönsä pätevä ja kokenut, kuinka paljon asiakkaita työntekijällä on samaan aikaan asiakkaana – toinen Spotlight-ohjelman asiantuntijahaastateltava kuvasi, että sosiaalityöntekijällä ei pitäisi olla enempää kuin 8-12 asiakasta, ja todellisuudessa niitä on voinut olla 40-60-80 asiakasta.
Tiedän, että hallinto-oikeuden päätöksistä voidaan poimia sellaiset huostaanottopäätökset, joita oikeus ei ole vahvistanut ja nämä analysoimalla päästäisiin tutkimaan tällaisten tapausten taustat. Näin päästäisiin kiinni siihen, miksi tällaiset päätökset ovat syntyneet. Hiitolan & Heinosen hallinto-oikeuksien ratkaisut huostaanottoasioissa 2008 (THL, raportti 46/2009, 7, 33) raportin mukaan vuoden 2008 aineistossa oli 22 sellaista huostaanottoa, jotka oikeus hylkäsi. Tämä oli 4,5 % kaikista huostaanottohakemuksista. Yhteensä hallinto-oikeuksissa ratkaistiin 981 huostaanottoa koskevaa asiaa. Päätökset koskivat 600 lasta. Raportissa ei voitu tutkia näiden tapausten lastensuojeluprosessia, jonka kautta vasta selviäisi miksi näin oli tapahtunut. Tämän perusteella voitaisiin tehdä niitä korjausliikkeitä, ettei tällainen enää toistu. Kuka rahoittaisi tällaisen tutkimuksen?
Turhat huostaanotot onneksi ovat harvinaisia ja taustalla vaikuttanee lastensuojelun työolosuhteet, osaamisen, lähituen ja konsultaation puutteet eli lastensuojelutyön laadun ongelmat. Niiden korjaaminen vaati erilaisia RESURSSEJA - niin se vain on.
Tekemättä jäävät huostaanotot
Entäpä kun lapsi ei pääse huostaan, vaikka hänen kasvuolosuhteensa olisivat kuinka vakavasti vaarantuneet? Kuntia usein moititaan - enemminkin kuin turhista huostaanotoista - siitä, että lasta ei oteta huostaan kunnan taloustilanteesta johtuen. Tämänkin väitteen todentumiseksi tarvittaisiin tutkimusta! Itse olen ainakin jo väsynyt vastaamaan tähän väitteeseen, jonka tosiasiapohjaa ei tutkimuksin osoiteta. Kuka rahoittaisi tällaisen tutkimuksen?
Pysyvyyden teemastakin olisi hyvä saada kunnon tutkimusta … tutkimustiedon lisäämisen tarpeita on lastensuojelussa paljon.
Miksi yhteiskunta, joka ottaa lasten elämän vastuulleen, ei ole kiinnostunut ottamaan selvää siitä, miten tässä työssä onnistutaan ja millaisin edellytyksiin siinä voidaan onnistua! Vähän kyllästyttää tämänkin turha vaahtoaminen.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Lapsen kasvuolojen pysyvyyden turvaaminen ja palvelumarkkinat
Turvattomissa oloissa kasvaneelle lapselle on erityisen tärkeää varmistaa kasvuolojen pysyvyys, ihmissuhteiden jatkuvuus ja turvallisuus sekä elämän ennustettavuus. Tätä jokainen lapsi tarvitsee tavalliselta lapsuudelta, mutta tätä erityisen kovasti tarvitsee lastensuojelun asiakaslapsi.
Tähän aiheeseen pureuduttiin eilen 17.5.2010 lastensuojelun vaikuttajafoorumilla. Lue foorumin tiedote tästä linkistä. Foorumilla julkaistiin aihetta käsitellyt julkaisu, joka on maksutta saatavana lapsiasiavaltuutetun sivuilta, ja jonne linkki löytyy em. foorumitiedotteen sivuilta. Julkaisu on kirjoittajiensa tiivis (35s.) punnittu puheenvuoro, joka perustuu tutkimustietoon ja käytännön pitkäaikaiseen kokemukseen. Puheenvuoro on keskustelun herättäjä ja tulemme koostamaan foorumin työskentelystä toimenpidelistan, jota viemme eteenpäin. Minusta vaikutti siltä, että pysyvyys-teema kolahti foorumin osanottajiin. Meitä puhutti kysymys: Miten lastensuojelu kykenee varmistamaan lastensuojelun lapsille tavallisen turvallisen lapsuuden ja sen suhteellisen pysyvät kasvuolot? Miten lastensuojelu on tässä tähän mennessä onnistuneet – mitä siitä tiedämme? Emme juuri mitään! Tiedontuottamisen tarve on huutava.
Pysyvyyden tulisi olla erityisesti lastensuojelun sijaishuollon kriittinen menestystekijä. Kun suurin osa sijaishuollosta – siis lapsen kodista - tuotetaan yksityisten palveluntuottajien toimesta, tulisi pysyvyyden olla myös keskeisin peruslaadun kriteeri kun kunta hankkii palveluja. Palveluntuottajan tulisi kyetä kuvamaan erityisesti se, miten yksikkö kykenee varmistamaan lapsen kasvuolojen pysyvyyden. Olen ollut eilen 17.5. Ylen radion ja TV:n haasteltavana lastensuojelupalvelujen markkinoiden nykytilasta ja tulevasta kehityksestä. Kirjoitan aiheesta myös Sosiaalitieto-lehteen pyydetyn artikkelin – ilmestynee kesän lopulla.
Sen verran jo nyt kommentoin, että lapsen kasvuolojen pysyvyydelle muodostaa suuremman riskin se, että nimenomaan sijaishuollon palvelut tuotetaan markkinaehtoisesti, sillä pörssiyhtiön sijoittajat voivat milloin tahansa lopettaa tuotannon tai yksityiset pienyritykset voivat samoin joutua taloudellisten tai henkilökohtaisten syiden vuoksi lopettamaan yrityksensä. Miten tällöin käy sijoitetun lapsen elämän pysyvyyden? Riski on myös järjestötuottajien sijaishuoltopalveluissa, sillä nekin toimivat kuntien ostojen varassa, ja niiden hiipuminen voi merkitä järjestöjen tuottamien sijaishuoltopalvelujen alasajoa ja lapsen pysyvyyden romuttumista. Riskiksi voi osoittautua myös se kun suuryritys ostaa pienyritykset pois markkinoilta ja lopputuloksena on alan palvelutarjonnan monopolisoituminen. Ja tämä riski voi osoittautua myös kunnille kalliiksi.
Kunnan pitäisi itse tuottaa pääosa sijaishuollon palveluista
Minulla on monta muutakin hyvää syytä ajatella niin, että kuntien pitäisi itse pääosin tuottaa nimenomaan sijaishuolto tai hankkia ne suorahankintana kunkin lapsen tarpeiden mukaisesti yleishyödyllisiltä yhteisöiltä ja yrityksiltä. Tähän suuntaan saatamme kunnissa olla jo menossakin. Kunnat ovat laatimissaan lakisääteisissä (Ls.laki 12§) suunnitelmissa ottaneet kantaa lastensuojelupalvelujen tuottamiseen ja näyttää siltä, että kunnat ovat kehittämässä nyt omaa tuotantoa ja yhteistyötuotantoa toisten kuntien kanssa. Viisasta.
Ja kaikkein viisainta olisi tietenkin lastensuojelupolitiikka, jossa painopiste on ehkäisevässä lastensuojelussa ja tehokkaassa lastensuojelun avohuollon työssä – näin yhä vähemmän lapsia tarvitsee lastensuojelun sijaishuoltoa.
Kirjallisuutta aiheen piiristä
Kasvuolojen pysyvyyden varmistamista korostimme kollegani kanssa laatimissamme vuonna 2003-2004 julkaistuissa lastensuojelun neljässä kirjassamme. Kirjat on saatavana maksutta Kuntaliiton kirjakaupan sivuilta (pdf-julkaisut: hakusanalla Rousu). Tätä ennen sen olimme jo kirjoittaneet vuonna 1999 lastensuojelun laadun perusteita käsitelleessä julkaisussamme.
Toteutimme samaisen kollegan kanssa ensimmäisen lastensuojelupalvelujen osto- ja myyntikoulun vuonna 2004 osana Harava-hanketta. Samalla ”koulunpenkillä” opiskelivat noin 8 kk oppimisjaksolla palvelujen hankkijat, tuottajat ja palvelujen valvojat. Opiskelimme yhteistä kieltä, jolla hankintaprosessi nimenomaan lastensuojelussa toimisi. Osto- ja myyntikoulun raporttikin on maksutta saatavana sivuiltamme.
Tähän aiheeseen pureuduttiin eilen 17.5.2010 lastensuojelun vaikuttajafoorumilla. Lue foorumin tiedote tästä linkistä. Foorumilla julkaistiin aihetta käsitellyt julkaisu, joka on maksutta saatavana lapsiasiavaltuutetun sivuilta, ja jonne linkki löytyy em. foorumitiedotteen sivuilta. Julkaisu on kirjoittajiensa tiivis (35s.) punnittu puheenvuoro, joka perustuu tutkimustietoon ja käytännön pitkäaikaiseen kokemukseen. Puheenvuoro on keskustelun herättäjä ja tulemme koostamaan foorumin työskentelystä toimenpidelistan, jota viemme eteenpäin. Minusta vaikutti siltä, että pysyvyys-teema kolahti foorumin osanottajiin. Meitä puhutti kysymys: Miten lastensuojelu kykenee varmistamaan lastensuojelun lapsille tavallisen turvallisen lapsuuden ja sen suhteellisen pysyvät kasvuolot? Miten lastensuojelu on tässä tähän mennessä onnistuneet – mitä siitä tiedämme? Emme juuri mitään! Tiedontuottamisen tarve on huutava.
Pysyvyyden tulisi olla erityisesti lastensuojelun sijaishuollon kriittinen menestystekijä. Kun suurin osa sijaishuollosta – siis lapsen kodista - tuotetaan yksityisten palveluntuottajien toimesta, tulisi pysyvyyden olla myös keskeisin peruslaadun kriteeri kun kunta hankkii palveluja. Palveluntuottajan tulisi kyetä kuvamaan erityisesti se, miten yksikkö kykenee varmistamaan lapsen kasvuolojen pysyvyyden. Olen ollut eilen 17.5. Ylen radion ja TV:n haasteltavana lastensuojelupalvelujen markkinoiden nykytilasta ja tulevasta kehityksestä. Kirjoitan aiheesta myös Sosiaalitieto-lehteen pyydetyn artikkelin – ilmestynee kesän lopulla.
Sen verran jo nyt kommentoin, että lapsen kasvuolojen pysyvyydelle muodostaa suuremman riskin se, että nimenomaan sijaishuollon palvelut tuotetaan markkinaehtoisesti, sillä pörssiyhtiön sijoittajat voivat milloin tahansa lopettaa tuotannon tai yksityiset pienyritykset voivat samoin joutua taloudellisten tai henkilökohtaisten syiden vuoksi lopettamaan yrityksensä. Miten tällöin käy sijoitetun lapsen elämän pysyvyyden? Riski on myös järjestötuottajien sijaishuoltopalveluissa, sillä nekin toimivat kuntien ostojen varassa, ja niiden hiipuminen voi merkitä järjestöjen tuottamien sijaishuoltopalvelujen alasajoa ja lapsen pysyvyyden romuttumista. Riskiksi voi osoittautua myös se kun suuryritys ostaa pienyritykset pois markkinoilta ja lopputuloksena on alan palvelutarjonnan monopolisoituminen. Ja tämä riski voi osoittautua myös kunnille kalliiksi.
Kunnan pitäisi itse tuottaa pääosa sijaishuollon palveluista
Minulla on monta muutakin hyvää syytä ajatella niin, että kuntien pitäisi itse pääosin tuottaa nimenomaan sijaishuolto tai hankkia ne suorahankintana kunkin lapsen tarpeiden mukaisesti yleishyödyllisiltä yhteisöiltä ja yrityksiltä. Tähän suuntaan saatamme kunnissa olla jo menossakin. Kunnat ovat laatimissaan lakisääteisissä (Ls.laki 12§) suunnitelmissa ottaneet kantaa lastensuojelupalvelujen tuottamiseen ja näyttää siltä, että kunnat ovat kehittämässä nyt omaa tuotantoa ja yhteistyötuotantoa toisten kuntien kanssa. Viisasta.
Ja kaikkein viisainta olisi tietenkin lastensuojelupolitiikka, jossa painopiste on ehkäisevässä lastensuojelussa ja tehokkaassa lastensuojelun avohuollon työssä – näin yhä vähemmän lapsia tarvitsee lastensuojelun sijaishuoltoa.
Kirjallisuutta aiheen piiristä
Kasvuolojen pysyvyyden varmistamista korostimme kollegani kanssa laatimissamme vuonna 2003-2004 julkaistuissa lastensuojelun neljässä kirjassamme. Kirjat on saatavana maksutta Kuntaliiton kirjakaupan sivuilta (pdf-julkaisut: hakusanalla Rousu). Tätä ennen sen olimme jo kirjoittaneet vuonna 1999 lastensuojelun laadun perusteita käsitelleessä julkaisussamme.
Toteutimme samaisen kollegan kanssa ensimmäisen lastensuojelupalvelujen osto- ja myyntikoulun vuonna 2004 osana Harava-hanketta. Samalla ”koulunpenkillä” opiskelivat noin 8 kk oppimisjaksolla palvelujen hankkijat, tuottajat ja palvelujen valvojat. Opiskelimme yhteistä kieltä, jolla hankintaprosessi nimenomaan lastensuojelussa toimisi. Osto- ja myyntikoulun raporttikin on maksutta saatavana sivuiltamme.
torstai 13. toukokuuta 2010
Lapsen etu myös kirkon ohjenuorana?
Viime päivinä on mediassa keskusteltu lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä eri uskontokunnissa. Hyväksikäytön kohteeksi on joutunut lapsia myös Suomen valtakirkon piirissä. Lastensuojelijana en voi hyväksyä minkäänlaisia verukeselityksiä, joilla oikeutettaisiin lapsiin kohdistuva rikos, sen salailu ja peittely.
Kirkon tulisi olla uskottava arvoyhteisö, jonka toimintaa ohjaa lapsen etua vaalivat eettiset toimintaperiaatteet. Myös kirkon tulee toiminnassaan sitoutua lapsen oikeuksien sopimuksen artiklojen noudattamiseen ja myös tiedossa olevien epäkohtien poistamiseen.
Minun oikeustajuuni ei mahdu se, että lastensuojelulaki vesittää ilmoitusvelvollisuuden ja antaa kirkolle erivapauden tulkita ilmoitusvelvollisuutta rippiin ja sielunhoitoon liittyvissä asioissa. Vain rikoslain ns. törkeän rikoksen suunnittelu murtaa salailun. Lastensuojelulakia tulee muuttaa. Samoin kirkkolakia tulee muuttaa niin, että lapsen hyväksikäyttö ja lapseen kohdistuva muu vastaava pahoinpitely ei ole milloinkaan salassa pidettävä asia. Kirkon itsensä tulee toimia aloitteellisesti kirkkolain muuttamiseksi. Olisi jo aika toimia eikä vain puhua.
Alla lainaukset
– Lapsen oikeuksien sopimuksesta ja linkki sopimukseen.
– lastensuojelulaista ja linkki lakiin
– ev.lut.kirkon ohjeistuksesta lastensuojelulain ilmoitusvelvollisuudesta ja linkki julkaisuun
– linkki Helsingin Sanomien vieraskynä 13.5.2010: Olav S. Melin ”Pappien vaitiolovelvollisuuteen pitää puuttua”.
Lapsen oikeuksien sopimus
” 19 artikla: Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä, mukaanlukien seksuaalinen hyväksikäyttö, silloin kun hän on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa.
Tällaisten suojelutoimien tulisi tarvittaessa sisältää tehokkaita menetelmiä sosiaalisten ohjelmien perustamiseksi, joiden avulla lasta ja hänestä huolehtivia henkilöitä tuettaisiin, samoin kuin menetelmiä edellä kuvattujen lasten pahoinpitelytapausten ehkäisemiseksi, tunnistamiseksi, raportoimiseksi, käsiteltäväksi saattamiseksi, tutkimiseksi, hoitamiseksi ja jatkoseurannaksi sekä tarvittaessa oikeuslaitoksen asiaan puuttumiseksi.” - katso tästä koko lapsen oikeuksien sopimus, jonka Suomi on v.1991 lailla hyväksynyt (linkki on Unicef:n sivuille).
Suomen lastensuojelulain (25§) mukaan … ”Seurakunnan tai muun uskonnollisen yhteisön palveluksessa tai luottamustoimessa olevat henkilöt ovat velvollisia salassapitosäännösten estämättä viipymättä ilmoittamaan kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle, jos he ovat tehtävässään saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Myös muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen häntä mahdollisesti koskevien salassapitosäännösten estämättä. Sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, on voimassa, mitä rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvästä salassapitovelvollisuudesta erikseen säädetään tai määrätään.” - katso tästä koko lastensuojelulaki (linkki Finlex:iin).
Kirkko ja lastensuojelutyö ohjeistuksessa todetaan seuraavasti: ”Poikkeuksena pappien ja lehtoreiden ehdottomaan rippisalaisuuteen on tilanne, jossa joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan suunnitteilla. Vaikka siis papin ja lehtorin rippisalaisuutta ei voi murtaa, se väistyy rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momentissa mainituissa tilanteissa. Pykälässä tulee esille lukuisa joukko rikoksia, joita ilmiantovelvollisuus koskee. Lastensuojelun näkökulmasta olennaisimmat ovat raiskaus, törkeä raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö,
murha, tappo, surma, törkeä pahoinpitely, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, panttivangin ottaminen.” (Kirkkohallitus 2007, päivitetty 1.4.2008, s.17). – katso linkki ev.lut.kirkon sivuille.
Helsingin Sanomien vieraskynä-artikkeli 13.5.2010. Olav S. Melin ”Pappien vaitiolovelvollisuuteen pitää puuttua”. Linkki Hesariin.
Kirkon tulisi olla uskottava arvoyhteisö, jonka toimintaa ohjaa lapsen etua vaalivat eettiset toimintaperiaatteet. Myös kirkon tulee toiminnassaan sitoutua lapsen oikeuksien sopimuksen artiklojen noudattamiseen ja myös tiedossa olevien epäkohtien poistamiseen.
Minun oikeustajuuni ei mahdu se, että lastensuojelulaki vesittää ilmoitusvelvollisuuden ja antaa kirkolle erivapauden tulkita ilmoitusvelvollisuutta rippiin ja sielunhoitoon liittyvissä asioissa. Vain rikoslain ns. törkeän rikoksen suunnittelu murtaa salailun. Lastensuojelulakia tulee muuttaa. Samoin kirkkolakia tulee muuttaa niin, että lapsen hyväksikäyttö ja lapseen kohdistuva muu vastaava pahoinpitely ei ole milloinkaan salassa pidettävä asia. Kirkon itsensä tulee toimia aloitteellisesti kirkkolain muuttamiseksi. Olisi jo aika toimia eikä vain puhua.
Alla lainaukset
– Lapsen oikeuksien sopimuksesta ja linkki sopimukseen.
– lastensuojelulaista ja linkki lakiin
– ev.lut.kirkon ohjeistuksesta lastensuojelulain ilmoitusvelvollisuudesta ja linkki julkaisuun
– linkki Helsingin Sanomien vieraskynä 13.5.2010: Olav S. Melin ”Pappien vaitiolovelvollisuuteen pitää puuttua”.
Lapsen oikeuksien sopimus
” 19 artikla: Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä, mukaanlukien seksuaalinen hyväksikäyttö, silloin kun hän on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa.
Tällaisten suojelutoimien tulisi tarvittaessa sisältää tehokkaita menetelmiä sosiaalisten ohjelmien perustamiseksi, joiden avulla lasta ja hänestä huolehtivia henkilöitä tuettaisiin, samoin kuin menetelmiä edellä kuvattujen lasten pahoinpitelytapausten ehkäisemiseksi, tunnistamiseksi, raportoimiseksi, käsiteltäväksi saattamiseksi, tutkimiseksi, hoitamiseksi ja jatkoseurannaksi sekä tarvittaessa oikeuslaitoksen asiaan puuttumiseksi.” - katso tästä koko lapsen oikeuksien sopimus, jonka Suomi on v.1991 lailla hyväksynyt (linkki on Unicef:n sivuille).
Suomen lastensuojelulain (25§) mukaan … ”Seurakunnan tai muun uskonnollisen yhteisön palveluksessa tai luottamustoimessa olevat henkilöt ovat velvollisia salassapitosäännösten estämättä viipymättä ilmoittamaan kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle, jos he ovat tehtävässään saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Myös muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen häntä mahdollisesti koskevien salassapitosäännösten estämättä. Sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, on voimassa, mitä rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvästä salassapitovelvollisuudesta erikseen säädetään tai määrätään.” - katso tästä koko lastensuojelulaki (linkki Finlex:iin).
Kirkko ja lastensuojelutyö ohjeistuksessa todetaan seuraavasti: ”Poikkeuksena pappien ja lehtoreiden ehdottomaan rippisalaisuuteen on tilanne, jossa joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan suunnitteilla. Vaikka siis papin ja lehtorin rippisalaisuutta ei voi murtaa, se väistyy rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momentissa mainituissa tilanteissa. Pykälässä tulee esille lukuisa joukko rikoksia, joita ilmiantovelvollisuus koskee. Lastensuojelun näkökulmasta olennaisimmat ovat raiskaus, törkeä raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö,
murha, tappo, surma, törkeä pahoinpitely, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, panttivangin ottaminen.” (Kirkkohallitus 2007, päivitetty 1.4.2008, s.17). – katso linkki ev.lut.kirkon sivuille.
Helsingin Sanomien vieraskynä-artikkeli 13.5.2010. Olav S. Melin ”Pappien vaitiolovelvollisuuteen pitää puuttua”. Linkki Hesariin.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Vastauksia kysymyksiin huostaanotosta ja kustannuksista
TV-toimittaja oli kiinnostunut haastattelemaan minua lastensuojelusta. Vastaukseni hänen useisiin kysymyksiinsä saattavat kiinnostaa myös sinua – tässä ne.
Miksi lasten ja nuorten huostaanotot kasvavat Suomessa?
Ainakin kaksi asiaa vaikuttavat
• Ensiksi: Lapset ja perheet eivät näytä saavan riittävän tehokasta apua ja tukea, josta johtuen elämäntilanne vain vaikeutuu ja ollaan tilanteessa, jossa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvata lapsen kehitys ja terveys huostaanottamalla hänet.
• Lain mukaan kun lapsen kehitys ja terveys on VAKAVASTI VAARANTUNUT, on lapsi otettava huostaan. Viime vuosina on otettu entistä enemmän huostaan yläasteikäisiä ja nuoria, ja taustalla on itsetuhoista elämää päihteineen, rikoksineen, koulunkäynnin laiminlyöntiä, ongelmia läheisissä ihmissuhteissa.
• Usein kyse on vanhempien vakavasta päihde- tai mielenterveysongelmasta, näihin liittyvästä lapsen kaltoinkohtelusta, hoidotta jäämisestä ja väkivallasta. Mikäli vanhempi ei kykene kuntoutumaan siinä määrin, että pystyy huolehtimaan lapsestaan, on lapsella oikeus päästä huostaan.
• Toiseksi: Erilainen lasten ja nuorten pahoinvointi ja elämisen ongelmat myös kasautuvat samalle perheelle niin, että tehokkaista kuntoutustoimista huolimatta, vanhemmat eivät aina kuntoudu: on köyhyyttä, työttömyyttä, katkeilevia ihmissuhteita, päihde- ja mielenterveysongelmia, jaksamattomuutta ongelmien parissa. Ja tällöin yhteiskunnan on turvattava lapsen kehitys ja terveys. Näissä tilanteissa on todennäköistä, että lapsi/nuori tarvitsee hyvin pitkään, jopa aikuisuuteen asti sijaishuoltoa – lapsella on myös oikeus kiintyä sijaishuollon aikuisiin ja siihen sijaiskotiin, missä hän on kasvanut vuosia, eikä ole lapsen edun mukaista jatkuva epävarmuus missä hän saa kasvaa.
Onko avohuolto riittävästi resursoitu?
• Lastensuojelun avohuolto on todella riittämättömästi resursoitu: esimerkiksi sosiaalityöntekijällä saattaa olla samaan aikaan 40-60-80 lapsen asiat hoidettavana – hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ehtiä auttamaan jokaista lastensuojelussa asiakkaana jo olevaa lasta ja perhettä.
• Myös tilanteissa, joissa joku on lapsesta huolissaan ja on tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys, ei monessakaan kunnassa lapsen tilannetta ehditä selvittämään lain määräajassa ”viipymättä mutta viimeistään 3 kk kuluessa”. Kuopion kaupunki jo sai valtiolta uhkasakkopäätöksen kun kaupunki ei ehdi tekemään lastensuojelutarpeen selvityksiä määräajassa. Ns. jononpurkurahaa ei kunnissa ole lastensuojeluun tähän mennessä ohjattu, vaikka tilanne on aivan sama kuin terveydenhuollon hoitotakuussa, jossa jonojen purkuun on satsattu iso määrä rahaa.
• Se, ettei avohuoltoa resursoida kunnolla, on yltäkylläisen yhteiskuntamme etiikan kannalta todella väärin. Lapsi ja perhe, joka on vihdoin päässyt viimesijaisen lastensuojelun asiakkaaksi, myös tukea oikeasti tarvitsee. Kynnys asiakkuuteen pääsemiseen on korkea, eli ne jotka ovat asiakkaina, apua myös tarvitsevat. Ja keskeisin auttava asia on tietenkin se, että työntekijällä olisi oikeasti AIKAA lapsen ja perheen tukemiseen (viikossa on kuitenkin vain 37.5 työtuntia)
• Toki sosiaalityöntekijä ei tänä päivänä aivan yksin työskentele perheen kanssa, mutta hän on se, joka lain mukaan vastaa siitä, että lapselle ja perheelle järjestyy tukitoimia. Avohuollon tukitoimia ei asiakasmäärien suuresta kasvusta johtuen ole tarjota riittävästi, oli sitten kyse perhetyöntekijän tuesta perheen kotiin tai lapsen tarvitsemasta terapiasta.
• Avohuoltoon tietenkin kannattaisi satsata, sillä sen tehtävä on myös ehkäistä huostaanottoja. Ja avohuolto on taloudellisesti järkevää.
Huostaanoton pitää olla viimesijainen keino. Miten hyvin tämä pätee käytännössä?
• Huostaanottamisen kynnys on Suomessa korkea: lain mukaan huostaanoton tarve tulee arvioida niin huolella, ettei yhtään lasta otettaisi huostaan muuta kuin silloin kun siihen on tarvetta.
• On inhimillisesti traagista, jos huostaan on otettu lapsia, vaikka lapsella ei olisikaan huostaanoton tarvetta. Näissä tilanteissa taustalla täytyy olla ongelmat sosiaalityön laadussa.
• Mutta tämä on kuitenkin harvinaista, ja pääsääntöisesti lapsen tilanne on arvioitu huolella ja lapsi on todellisesti huostaanoton tarpeessa eivätkä avohuollon tukitoimet ole olleet riittäviä lapsen kehityksen ja terveyden turvaamiseksi.
• Jos huostaanottoon päädytään siksi, ettei avohuoltoa ole ollut asiakkaiden tarpeiden mukaan saatavana - kun kuitenkin lastensuojelulain (11§) mukaan lapsen ja perheen tulee saada juuri HEIDÄN tarpeisiinsa määriteltyjä tukitoimia, taustalla ei ole sosiaalityön laatu, vaan kuntapäättäjin resurssipäätökset.
Esiintyykö sitä, että lapsia ei ole huostaanotettu säästösyistä?
• Tätä en suomalaisessa päätöksenteossa usko kuitenkaan tapahtuvan, mistä kertonee myös jatkuvasti kasvaneet huostaanottojen määrät ja kustannukset.
• Kunnissa ja sen sosiaalityössä toimitaan eettisesti vastuullisella tavalla, eikä lasta joka tarvitsee huostaanottoa, jätetä ottamatta huostaan kunnan talousarviosta johtuen. Meillä on vahva lastensuojelulaki ja perustuslaki, joka ohjaa käytännön työtä.
• Viime kädessä viranomainen voi joutua vastuuseen heitteillejätöstä, mikäli lapsi ei pääse huostaan, vaikka hänen kehityksensä ja terveytensä on lain tarkoittamalla tavalla vakavasti vaarantunut.
Mitkä ovat huostaanoton kustannukset Suomessa?
• Vuonna 2008 lastensuojelun laitos- ja perhehoito maksoi yhteensä kunnille 544 miljoonaa euroa, mikä oli 64 Me enemmän kuin edellisenä vuonna. Kun asiakasmäärät ovat koko ajan kasvaneet, on näin tehnyt myös kustannukset.
• Yhden lapsen hoitovuorokausikustannukset voivat olla ammatillisessa hoidossa 4500-7500 e/kk eli 55 000 - 90 000 euroa vuodessa, ja sijaisperhehoidossa noin 2000e/ kk eli noin 24 000 e vuodessa.
• Näillä summilla tehtäisiin aika paljon tehokasta avohuollon tukityötä. Muutama kunta on onnistunutkin kääntämään kustannuskehityksen suunnan satsaamalla tehokkaaseen perhekuntoutukseen ja perhetyöhön ja erilaiseen intensiiviseen räätälöityyn tukeen. Tästä hyötyvät lapset ja perheet.
Maksavatko kunnat kaikki kustannukset - vai tuleeko tähän valtionosuuksia?
• Lastensuojelu on 100 % kuntien vastuulla olevaa työtä, mutta toki kunnat saavat oman tilanteensa mukaan laskennallista valtionosuutta, jossa yhtenä laskentakriteerinä on huostaanottojen määrä. Valtion rahoituspotti valtionosuuksien määränä kunnille on kuitenkin kaikkinensa vuosien kuluessa kovasti laskenut.
Voidaanko rahat kanavoida muuhun?
• Kunnalla on yksi kassa, johon kaikki tulot tulevat ja kunta päättää mihin rahat käytetään, ei ole mitään ns. korvamerkittyä rahaa eikä normeja siitä, että minkä verran rahaa pitää käyttää lastensuojeluun. Laki sanoo, että lastensuojelua on oltava kunnassa esiintyvän tarpeen mukaan.
Miten henkilökunnan pätevyys ja pitkäaikainen sitoutuminen työhön voidaan taata?
• Lain mukaan jokaiselle lastensuojelun asiakaslapselle on nimettävä oma sosiaalityöntekijä, jolla on myös lain edellyttämä kelpoisuus. Maassa on kuntia, joissa ei ole yhtään pätevää työntekijää, kuntia joissa iso osa viroista hoidetaan muodollisesti epäpätevillä ”valesosiaalityöntekijöillä”. Sosiaalityöntekijöitä tulisikin kouluttaa nykyistä huomattavasti enemmän.
• Sosiaalityön suuri ongelma on myös suuri vaihtuvuus, joka ilman muuta vaikuttaa kuinka pitkäjänteisesti lapsen asiakasprosessia kyetään hoitamaan. Hyvin hoidettu sosiaalityö takaa laadun ja pitää myös kustannukset kurissa. Ja huonosta laadusta voi aiheutua suuriakin laaduttomuuskustannuksia, ja se voi olla lapsen ja perheen elämän kannalta tosi huono asia.
• Työolosuhteet on keskeinen tekijä työntekijöiden saatavuudelle ja pysyvyydelle: kohtuullinen määrä asiakkaita, erilainen työnohjauksellinen ja konsultatiivinen tuki vaikeassa työssä onnistumiseksi, kohtuullinen palkka sekä mahdollisuus kehittää omaa työtä ja saada lisäkoulutusta. Aivan perusasioita, jotka eivät nyt ole kunnossa.
• Yleensä henkilöstö tykkää lastensuojelutyöstä, työ on palkitsevaa. Kyse ei siis ole siitä, vaan työolosuhteista ja työn tukijärjestelmien puutteista, miksi henkilöstö on kovin vaihtuvaista eikä myöskään hakeudu lastensuojelutyöhön.
Usein sosiaalityössä puhutaan ennaltaehkäisevän työn tärkeydestä. Toteutetaanko tätä?
• Kyllä lasten ja nuorten erilaisia kasvuolojen ongelmia ilman muuta pyritään oikeasti ehkäisemään ennalta.
• Hyvät peruspalvelut, mahdollisuus mielekkääseen vapaa-ajan toimintaan ja turvalliset ihmissuhteet ovat parasta ehkäisyä lapsen ja nuoren arjessa. Tätä myös todella paljon tehdään. Olen listannut ehkäisevän lastensuojelun toimintaesimerkkejä 2009 julkaistussa oppaassa kuntien lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmien seurannasta ja arvioinnista.
• Kun lapsen ja nuoren arkiset kasvuolot sisältävät tänä päivänä hyvinkin monenlaisia riskejä, on koko ajan tarve tehostaa ennaltaehkäisevää työtä ja skarpata siinä, millaiset uhat ja riskit ovat tätä päivää. Kymmenen vuotta sitten ei esim. sähköinen verkko ollut minkäänlainen uhka lapsen elämälle, ja nyt on vakiotoimi perheissä se, että netissä on lapsilukko.
Kasvuolojen turvallisuus ei ole enää itsestään selvyys meilläkään. Tarvitaan monenlaista yhteistyötä ja kumppanuutta. Lapset raportoivat erilaisissa kyselyissä yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Paljon on vielä tehtävää turvallisen lapsuuden varmistamisessa jokaiselle lapselle ja nuorelle.
Miksi lasten ja nuorten huostaanotot kasvavat Suomessa?
Ainakin kaksi asiaa vaikuttavat
• Ensiksi: Lapset ja perheet eivät näytä saavan riittävän tehokasta apua ja tukea, josta johtuen elämäntilanne vain vaikeutuu ja ollaan tilanteessa, jossa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvata lapsen kehitys ja terveys huostaanottamalla hänet.
• Lain mukaan kun lapsen kehitys ja terveys on VAKAVASTI VAARANTUNUT, on lapsi otettava huostaan. Viime vuosina on otettu entistä enemmän huostaan yläasteikäisiä ja nuoria, ja taustalla on itsetuhoista elämää päihteineen, rikoksineen, koulunkäynnin laiminlyöntiä, ongelmia läheisissä ihmissuhteissa.
• Usein kyse on vanhempien vakavasta päihde- tai mielenterveysongelmasta, näihin liittyvästä lapsen kaltoinkohtelusta, hoidotta jäämisestä ja väkivallasta. Mikäli vanhempi ei kykene kuntoutumaan siinä määrin, että pystyy huolehtimaan lapsestaan, on lapsella oikeus päästä huostaan.
• Toiseksi: Erilainen lasten ja nuorten pahoinvointi ja elämisen ongelmat myös kasautuvat samalle perheelle niin, että tehokkaista kuntoutustoimista huolimatta, vanhemmat eivät aina kuntoudu: on köyhyyttä, työttömyyttä, katkeilevia ihmissuhteita, päihde- ja mielenterveysongelmia, jaksamattomuutta ongelmien parissa. Ja tällöin yhteiskunnan on turvattava lapsen kehitys ja terveys. Näissä tilanteissa on todennäköistä, että lapsi/nuori tarvitsee hyvin pitkään, jopa aikuisuuteen asti sijaishuoltoa – lapsella on myös oikeus kiintyä sijaishuollon aikuisiin ja siihen sijaiskotiin, missä hän on kasvanut vuosia, eikä ole lapsen edun mukaista jatkuva epävarmuus missä hän saa kasvaa.
Onko avohuolto riittävästi resursoitu?
• Lastensuojelun avohuolto on todella riittämättömästi resursoitu: esimerkiksi sosiaalityöntekijällä saattaa olla samaan aikaan 40-60-80 lapsen asiat hoidettavana – hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ehtiä auttamaan jokaista lastensuojelussa asiakkaana jo olevaa lasta ja perhettä.
• Myös tilanteissa, joissa joku on lapsesta huolissaan ja on tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys, ei monessakaan kunnassa lapsen tilannetta ehditä selvittämään lain määräajassa ”viipymättä mutta viimeistään 3 kk kuluessa”. Kuopion kaupunki jo sai valtiolta uhkasakkopäätöksen kun kaupunki ei ehdi tekemään lastensuojelutarpeen selvityksiä määräajassa. Ns. jononpurkurahaa ei kunnissa ole lastensuojeluun tähän mennessä ohjattu, vaikka tilanne on aivan sama kuin terveydenhuollon hoitotakuussa, jossa jonojen purkuun on satsattu iso määrä rahaa.
• Se, ettei avohuoltoa resursoida kunnolla, on yltäkylläisen yhteiskuntamme etiikan kannalta todella väärin. Lapsi ja perhe, joka on vihdoin päässyt viimesijaisen lastensuojelun asiakkaaksi, myös tukea oikeasti tarvitsee. Kynnys asiakkuuteen pääsemiseen on korkea, eli ne jotka ovat asiakkaina, apua myös tarvitsevat. Ja keskeisin auttava asia on tietenkin se, että työntekijällä olisi oikeasti AIKAA lapsen ja perheen tukemiseen (viikossa on kuitenkin vain 37.5 työtuntia)
• Toki sosiaalityöntekijä ei tänä päivänä aivan yksin työskentele perheen kanssa, mutta hän on se, joka lain mukaan vastaa siitä, että lapselle ja perheelle järjestyy tukitoimia. Avohuollon tukitoimia ei asiakasmäärien suuresta kasvusta johtuen ole tarjota riittävästi, oli sitten kyse perhetyöntekijän tuesta perheen kotiin tai lapsen tarvitsemasta terapiasta.
• Avohuoltoon tietenkin kannattaisi satsata, sillä sen tehtävä on myös ehkäistä huostaanottoja. Ja avohuolto on taloudellisesti järkevää.
Huostaanoton pitää olla viimesijainen keino. Miten hyvin tämä pätee käytännössä?
• Huostaanottamisen kynnys on Suomessa korkea: lain mukaan huostaanoton tarve tulee arvioida niin huolella, ettei yhtään lasta otettaisi huostaan muuta kuin silloin kun siihen on tarvetta.
• On inhimillisesti traagista, jos huostaan on otettu lapsia, vaikka lapsella ei olisikaan huostaanoton tarvetta. Näissä tilanteissa taustalla täytyy olla ongelmat sosiaalityön laadussa.
• Mutta tämä on kuitenkin harvinaista, ja pääsääntöisesti lapsen tilanne on arvioitu huolella ja lapsi on todellisesti huostaanoton tarpeessa eivätkä avohuollon tukitoimet ole olleet riittäviä lapsen kehityksen ja terveyden turvaamiseksi.
• Jos huostaanottoon päädytään siksi, ettei avohuoltoa ole ollut asiakkaiden tarpeiden mukaan saatavana - kun kuitenkin lastensuojelulain (11§) mukaan lapsen ja perheen tulee saada juuri HEIDÄN tarpeisiinsa määriteltyjä tukitoimia, taustalla ei ole sosiaalityön laatu, vaan kuntapäättäjin resurssipäätökset.
Esiintyykö sitä, että lapsia ei ole huostaanotettu säästösyistä?
• Tätä en suomalaisessa päätöksenteossa usko kuitenkaan tapahtuvan, mistä kertonee myös jatkuvasti kasvaneet huostaanottojen määrät ja kustannukset.
• Kunnissa ja sen sosiaalityössä toimitaan eettisesti vastuullisella tavalla, eikä lasta joka tarvitsee huostaanottoa, jätetä ottamatta huostaan kunnan talousarviosta johtuen. Meillä on vahva lastensuojelulaki ja perustuslaki, joka ohjaa käytännön työtä.
• Viime kädessä viranomainen voi joutua vastuuseen heitteillejätöstä, mikäli lapsi ei pääse huostaan, vaikka hänen kehityksensä ja terveytensä on lain tarkoittamalla tavalla vakavasti vaarantunut.
Mitkä ovat huostaanoton kustannukset Suomessa?
• Vuonna 2008 lastensuojelun laitos- ja perhehoito maksoi yhteensä kunnille 544 miljoonaa euroa, mikä oli 64 Me enemmän kuin edellisenä vuonna. Kun asiakasmäärät ovat koko ajan kasvaneet, on näin tehnyt myös kustannukset.
• Yhden lapsen hoitovuorokausikustannukset voivat olla ammatillisessa hoidossa 4500-7500 e/kk eli 55 000 - 90 000 euroa vuodessa, ja sijaisperhehoidossa noin 2000e/ kk eli noin 24 000 e vuodessa.
• Näillä summilla tehtäisiin aika paljon tehokasta avohuollon tukityötä. Muutama kunta on onnistunutkin kääntämään kustannuskehityksen suunnan satsaamalla tehokkaaseen perhekuntoutukseen ja perhetyöhön ja erilaiseen intensiiviseen räätälöityyn tukeen. Tästä hyötyvät lapset ja perheet.
Maksavatko kunnat kaikki kustannukset - vai tuleeko tähän valtionosuuksia?
• Lastensuojelu on 100 % kuntien vastuulla olevaa työtä, mutta toki kunnat saavat oman tilanteensa mukaan laskennallista valtionosuutta, jossa yhtenä laskentakriteerinä on huostaanottojen määrä. Valtion rahoituspotti valtionosuuksien määränä kunnille on kuitenkin kaikkinensa vuosien kuluessa kovasti laskenut.
Voidaanko rahat kanavoida muuhun?
• Kunnalla on yksi kassa, johon kaikki tulot tulevat ja kunta päättää mihin rahat käytetään, ei ole mitään ns. korvamerkittyä rahaa eikä normeja siitä, että minkä verran rahaa pitää käyttää lastensuojeluun. Laki sanoo, että lastensuojelua on oltava kunnassa esiintyvän tarpeen mukaan.
Miten henkilökunnan pätevyys ja pitkäaikainen sitoutuminen työhön voidaan taata?
• Lain mukaan jokaiselle lastensuojelun asiakaslapselle on nimettävä oma sosiaalityöntekijä, jolla on myös lain edellyttämä kelpoisuus. Maassa on kuntia, joissa ei ole yhtään pätevää työntekijää, kuntia joissa iso osa viroista hoidetaan muodollisesti epäpätevillä ”valesosiaalityöntekijöillä”. Sosiaalityöntekijöitä tulisikin kouluttaa nykyistä huomattavasti enemmän.
• Sosiaalityön suuri ongelma on myös suuri vaihtuvuus, joka ilman muuta vaikuttaa kuinka pitkäjänteisesti lapsen asiakasprosessia kyetään hoitamaan. Hyvin hoidettu sosiaalityö takaa laadun ja pitää myös kustannukset kurissa. Ja huonosta laadusta voi aiheutua suuriakin laaduttomuuskustannuksia, ja se voi olla lapsen ja perheen elämän kannalta tosi huono asia.
• Työolosuhteet on keskeinen tekijä työntekijöiden saatavuudelle ja pysyvyydelle: kohtuullinen määrä asiakkaita, erilainen työnohjauksellinen ja konsultatiivinen tuki vaikeassa työssä onnistumiseksi, kohtuullinen palkka sekä mahdollisuus kehittää omaa työtä ja saada lisäkoulutusta. Aivan perusasioita, jotka eivät nyt ole kunnossa.
• Yleensä henkilöstö tykkää lastensuojelutyöstä, työ on palkitsevaa. Kyse ei siis ole siitä, vaan työolosuhteista ja työn tukijärjestelmien puutteista, miksi henkilöstö on kovin vaihtuvaista eikä myöskään hakeudu lastensuojelutyöhön.
Usein sosiaalityössä puhutaan ennaltaehkäisevän työn tärkeydestä. Toteutetaanko tätä?
• Kyllä lasten ja nuorten erilaisia kasvuolojen ongelmia ilman muuta pyritään oikeasti ehkäisemään ennalta.
• Hyvät peruspalvelut, mahdollisuus mielekkääseen vapaa-ajan toimintaan ja turvalliset ihmissuhteet ovat parasta ehkäisyä lapsen ja nuoren arjessa. Tätä myös todella paljon tehdään. Olen listannut ehkäisevän lastensuojelun toimintaesimerkkejä 2009 julkaistussa oppaassa kuntien lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmien seurannasta ja arvioinnista.
• Kun lapsen ja nuoren arkiset kasvuolot sisältävät tänä päivänä hyvinkin monenlaisia riskejä, on koko ajan tarve tehostaa ennaltaehkäisevää työtä ja skarpata siinä, millaiset uhat ja riskit ovat tätä päivää. Kymmenen vuotta sitten ei esim. sähköinen verkko ollut minkäänlainen uhka lapsen elämälle, ja nyt on vakiotoimi perheissä se, että netissä on lapsilukko.
Kasvuolojen turvallisuus ei ole enää itsestään selvyys meilläkään. Tarvitaan monenlaista yhteistyötä ja kumppanuutta. Lapset raportoivat erilaisissa kyselyissä yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Paljon on vielä tehtävää turvallisen lapsuuden varmistamisessa jokaiselle lapselle ja nuorelle.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Lastensuojelun vaikuttajafoorumi 17.5.2010
Vaikuttajafoorumi toteutetaan kutsuseminaarina Kuntatalolla yhteistyössä Suomen Itsenäisyyden juhlavuoden rahasto ITLA:n, Lapsuudentutkimuksen seuran, Kuntaliiton, Lastensuojelun Keskusliiton ja Lapsiasiavaltuutetun kanssa. Teemana on lastensuojelun vaikuttavuus. Paneudumme erityisesti siihen, miten lastensuojelu kykenee turvaamaan lapsille mahdollisuuden pysyviin kasvuolosuhteisiin ja ns. tavalliseen lapsuuteen. Toisena teemana on lastensuojelun yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Tilaisuudessa julkaistaan myös professori Tarja Pösön ja perhekuntoutuskeskuksen johtaja Aila Puustinen-Korhosen puheenvuoro lapsen kasvuolojen pysyvyyden turvaamisesta lastensuojelussa. Puheenvuorossa ehdotetaan myös parannauskeinoja.
Kunnan lastensuojelulla on kahtalainen perustehtävä.
Ensimmäinen tehtävä koskee kaikkia kunnassa asuvia lapsia, nuoria ja heidän vanhempiaan ja on luonteeltaan yleinen ja yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen. Lastensuojelulain mukaan kunnan toimielimen on seurattava ja edistettävä lasten ja nuorten hyvinvointia sekä poistettava kasvuolojen epäkohtia ja ehkäistävä niiden syntymistä. Kunnan on välitettävä tietoa lasten ja nuorten kasvuoloista. Tämä tarkoittaa huolenpitoa lasten kasvuolojen turvallisuudesta ja erilaisten tunnistettujen riskien, esimerkiksi lapsiin kohdistuvan ja perheväkivallan vähentämisestä. Kunnan on myös tuettava kaikkien kunnassa asuvien lasten kasvatustyötä sekä vanhemmuutta. Ehkäisevällä lastensuojelulla kunnan tulee edistää ja turvata lasten kasvua, kehitystä ja hyvinvointia sekä tukea vanhemmuutta. Ehkäisevää lastensuojelua on tuki ja erityinen tuki, jota annetaan esimerkiksi opetuksessa, nuorisotyössä, päivähoidossa, äitiys- ja lastenneuvolassa sekä muussa sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Lastensuojelun yleisen tehtävän keinoin vähennetään lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun ja muiden erityispalvelujen tarvetta, jotka saattavat olla yksisukupolvisia. Keskeinen kysymys on, millaiseen tietopohjaan perustuen kunnassa seurataan yhteiskunnallisen lastensuojelutehtävän vaikuttavuutta ja miten esimerkiksi päätöksentekijät arvioivat tässä tehtävässä onnistumisesta.
Toinen lastensuojelun perustehtävä on erityinen ja lapsi- ja perhekohtainen. Lastensuojelun tehtävä ei ole vain tuottaa lastensuojelutarpeen selvityksiä, avohuollon tukitoimia, huostaanottoja sekä sijais- ja jälkihuoltoa, sillä nämä ovat välineitä ja keinoja perustehtävälle. Lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun ydintehtävä on turvata niiden lasten ja nuorten kehitys ja terveys, joiden kasvuolosuhteet ovat vaarantuneet tai vakavasti vaarantuneet ja joiden vanhemmat eivät ilman lastensuojelun tukea kykene tavallista lapsuutta ja nuoruutta heille turvaamaan. Lastensuojelu ottaa huostaan otetun sijoitetun lapsen ja nuoren osalta myös vastuun tästä.
Vastaavalla tavalla keskeinen kysymys on, mitä tietoa kunnan lastensuojelu tuottaa lapsi- ja perhekohtaisesta työstä ja miten lastensuojelun asiakasvaikuttavuutta kunnassa arvioidaan? Miten tästä raportoidaan johdolle, päättäjille, yhteistyökumppaneille, asiakkaille ja kuntalaisille? Asiakasvaikuttavuustietoa syntyy päivittäisessä asiakastyössä. Tämä tieto jää pääosin nykyisin kokoamatta ja hyödyntämättä. Ilman osaamista ja asiakastietojärjestelmän apuvälineitä tiedonkeruu ei voi toteutua. Lastensuojelutyön ohjaamiseksi, johtamiseksi ja kehittämiseksi, tarvitaan nimenomaan asiakasvaikuttavuudesta kertovaa tietoa.
Kunnan lastensuojelulla on kahtalainen perustehtävä.
Ensimmäinen tehtävä koskee kaikkia kunnassa asuvia lapsia, nuoria ja heidän vanhempiaan ja on luonteeltaan yleinen ja yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen. Lastensuojelulain mukaan kunnan toimielimen on seurattava ja edistettävä lasten ja nuorten hyvinvointia sekä poistettava kasvuolojen epäkohtia ja ehkäistävä niiden syntymistä. Kunnan on välitettävä tietoa lasten ja nuorten kasvuoloista. Tämä tarkoittaa huolenpitoa lasten kasvuolojen turvallisuudesta ja erilaisten tunnistettujen riskien, esimerkiksi lapsiin kohdistuvan ja perheväkivallan vähentämisestä. Kunnan on myös tuettava kaikkien kunnassa asuvien lasten kasvatustyötä sekä vanhemmuutta. Ehkäisevällä lastensuojelulla kunnan tulee edistää ja turvata lasten kasvua, kehitystä ja hyvinvointia sekä tukea vanhemmuutta. Ehkäisevää lastensuojelua on tuki ja erityinen tuki, jota annetaan esimerkiksi opetuksessa, nuorisotyössä, päivähoidossa, äitiys- ja lastenneuvolassa sekä muussa sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Lastensuojelun yleisen tehtävän keinoin vähennetään lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun ja muiden erityispalvelujen tarvetta, jotka saattavat olla yksisukupolvisia. Keskeinen kysymys on, millaiseen tietopohjaan perustuen kunnassa seurataan yhteiskunnallisen lastensuojelutehtävän vaikuttavuutta ja miten esimerkiksi päätöksentekijät arvioivat tässä tehtävässä onnistumisesta.
Toinen lastensuojelun perustehtävä on erityinen ja lapsi- ja perhekohtainen. Lastensuojelun tehtävä ei ole vain tuottaa lastensuojelutarpeen selvityksiä, avohuollon tukitoimia, huostaanottoja sekä sijais- ja jälkihuoltoa, sillä nämä ovat välineitä ja keinoja perustehtävälle. Lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun ydintehtävä on turvata niiden lasten ja nuorten kehitys ja terveys, joiden kasvuolosuhteet ovat vaarantuneet tai vakavasti vaarantuneet ja joiden vanhemmat eivät ilman lastensuojelun tukea kykene tavallista lapsuutta ja nuoruutta heille turvaamaan. Lastensuojelu ottaa huostaan otetun sijoitetun lapsen ja nuoren osalta myös vastuun tästä.
Vastaavalla tavalla keskeinen kysymys on, mitä tietoa kunnan lastensuojelu tuottaa lapsi- ja perhekohtaisesta työstä ja miten lastensuojelun asiakasvaikuttavuutta kunnassa arvioidaan? Miten tästä raportoidaan johdolle, päättäjille, yhteistyökumppaneille, asiakkaille ja kuntalaisille? Asiakasvaikuttavuustietoa syntyy päivittäisessä asiakastyössä. Tämä tieto jää pääosin nykyisin kokoamatta ja hyödyntämättä. Ilman osaamista ja asiakastietojärjestelmän apuvälineitä tiedonkeruu ei voi toteutua. Lastensuojelutyön ohjaamiseksi, johtamiseksi ja kehittämiseksi, tarvitaan nimenomaan asiakasvaikuttavuudesta kertovaa tietoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)