maanantai 27. helmikuuta 2012

Lisää osaavaa henkilöstöä alalle

1. Fakta: sosiaalityössä (myös lastensuojelualalla) on puute kelpoisuuslain mukaisista pätevistä työntekijöistä
2. Fakta: yliopistoista ei valmistu riittävästi sosiaalityöntekijöitä, ja osa valmistuvistakin sijoittuu muihin töihin kuin sosiaalityöhön
3. Fakta: vuodesta 2005 lähtien on Suomessa ollut kaksikanavainen ylemmän korkeakoulututkinnon koulutusjärjestelmä: master-tason tutkinnon voi suorittaa joko tiedekorkeakoulussa tai ammattikorkeakoulussa. Molemmat ovat ns. virkakelpoisia ylempiä korkeakoulututkintoja.
4. Fakta: sosiaalialan henkilöstön kelpoisuuslaki vuodelta 2005 ei mainitse kuitenkaan lainkaan ammattikorkeakoulusta valmistuneita ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita. Heitä ei ole sosiaalialan ammattien joukossa lainkaan.
5. Fakta: Sosiaalialan (myös lastensuojelualan) työpaikat ja asiakkaat tarvitsevat työntekijöitä, joilla on alan syvällinen osaaminen ja työkokemusta.

Henkilökohtainen esimerkki kelpoisuudestani ja kuvaus nykyisten ylemmän amk-tutkinnon suorittaneiden koulutuspolusta

Olen valmistunut sosionomiksi Tampereen yliopiston opetusjaostosta ja olen tuolla tutkinnolla määritelty kelpoiseksi silloisen kelpo-asetuksen mukaan myös sosiaalityöntekijän tehtäviin. Olen kyennyt tuolla tutkinnolla toimimaan erilaisissa, usein hyvin vaativissa sosiaalityön tehtävissä, olen johtanut sosiaalityötä, lastensuojelutyötä sekä sosiaalihuollon palveluja sekä kehittänyt alaa. Tätä kaikkea kykenin tekemään jo ennen kuin jatkoin yliopistollisia opintojani, tohtoritutkintoon asti.

Tänä päivänä opetan ylempää amk-tutkintoa opiskelevia, jotka ovat siis koulutusjärjestelmämme hierarkian mukaan suorittamassa ylempää korkeakoulututkintoa (taso 7., kv.kielenkäytössä master-taso). Kun he valmistuvat, heillä on takanaan sosiaalialan koulutusta ja siihen sisältyvää runsasta työelämäharjoittelua 210 op (sosionomi amk) + 90 op (sosionomi ylempi amk) = 300 op/ 5-6 vuotta. Heillä on lisäksi sosiaalialan työkokemusta vähintään 3 vuotta, joka vaaditaan jo ennen kuin voi hakea ylempää amk-tutkintoa suorittamaankaan. Useimmilla on työkokemusta tätä enemmän, ja hyvin usein vaativasta sosiaalialan/sosiaalityön asiakastyöstä.

Jos vertaan omaa (ja muiden tuon ajan sosionomikoulutuksen saaneiden) peruskoulutustaustaa ja sen antamia valmiuksia toimia sosiaalialalla ja sosiaalityössä – olemme pärjänneet hyvin ja työelämä on aina arvostanut meitä, en voi muuta kuin ihmetellä, miksi nykyisen ylemmän amk-tutkinnon suorittaneet eivät voisi olla kelpoisia toimimaan erilaisissa sosiaalityön tehtävissä, niin asiakastyössä, kuin johtamisen tehtävissä. Ja niille, jotka haluaisivat toimia sosiaalityöntekijöinä, sen tulisi olla mahdollista.

Sen sijaan, me laitamme heidät vielä kerran hakeutumaan koulunpenkille suorittamaan sosiaalityön maisteriopintoja (taso 7.) lähes alkuvaiheen opinnoista alkaen. Minusta tämä on resurssien haaskaamista (opiskelijan ja veronmaksajien) eikä vastaa asiakastyön työelämässä oleviin tarpeisiin eikä myöskään sosiaalialan ja -työn kehittämistarpeisiin.

Ylempi amk-tutkinto on ollut osa virallista koulutusjärjestelmäämme jo vuodesta 2005 lähtien ja sen tuottama sosiaalialan kelpoisuus tulee tietenkin määritellä myös meidän alan laeissa. Hallitusohjelmaan sisältyvää sosiaalialan ammattiharjoittamislakia ei myöskään voida laatia ilman, että kaikkien koulutusjärjestelmämme virallisten tutkintojen asemaa ei määriteltäisi. Se, saako nykyinen hallitus aikaiseksi ammattiharjoittamislain sosiaalialalle, jää tietenkin vielä nähtäväksi.

Valtioneuvoston hiljan hyväksymä opetuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma (KESU) kannustaa jatkamaan korkeakoulujen välisen yhteistyön kehittämistä, myös sosiaalialan tiedekorkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen kesken. Molemmilla on omat vahvuutensa ja paikkansa työelämässä.

Sosionomi (ylempi AMK) tutkinnon suorittaneet toki sijoittuvat hyvin koulutustaan vastaaviin työtehtäviin nykyisinkin, vaikkakaan eivät voi toimia muodollisesti pätevinä sosiaalityöntekijöinä. Osa heistä siinä tehtävässä kuitenkin toimii ns. epäpätevänä määräaikaisena työntekijänä, jonka työsuhde on aina katkolla. Mitä järkeä tässä on, varsinkin kun heillä on erinomaiset käytännön sosiaalialan työelämätaidot ja alan osaaminen.

Tiedekorkeakoulun ja ammattikorkeakoulun tulisi voida hyödyntää omaa osaamistaan väestön, sosiaalialan asiakkaiden ja työelämän tarpeisiin vastaamiseksi sekä sosiaalialan uudistamiseksi.

OKM:n ja STM:n tulee istua yhteisen pöydän ääreen ja tehdä ratkaisuja muuttuvan toimintaympäristön vaatimusten mukaan, kuten väestön ja työelämän muuttuvat tarpeet, kansainvälinen toimintaympäristö ja koulutetun työvoiman liikkuvuus ja saatavuus edellyttävät.

Pannaan kelpoisuuslaki kuntoon ja muodollinen pätevyys niille, joilla tämä osaaminen jo on!

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Lapsen mahdollisuus syntyä ilman päihdevaurioita

Keskustelua on käyty monien monien vuosien ajan lapsen mahdollisuudesta syntyä ilman päihdevauriota ja toisaalta raskaana olevan naisen oikeudesta päättää päihteiden käytöstään raskauden aikana ja siitä meneekö hoitoon vai ei. Jälleen yksi STM:n työryhmä valmistelee ehdotuksia asiasta. Nyt julkisuudessa olleet tiedot näistä ehdotuksista ovat oikeansuuntaisia: naiselle taattaisiin subjektiivinen oikeus päästä päihteiden käyttönsä johdosta hoitoon eli raskaana olevalla olisi olisi hoitotakuu päästä hoitoon pikimmmiten. Myös pakkohoito sekä ns. vapaaehtoinen pakkohoito olisi mahdollista syntyvän lapsen suojaamiseksi.

Jokainen FAS- ja Fae-oireyhtymästä kärsivä vauva on myös lastensuojelullisen tuen tarpeessa, usein hyvin intensiivisen laitoksessa tapahtuvan hoidon lisäksi tarvitaan vahvaa tukea, ehkä lapsen koko elämän ajan, koko perheelle. Näiden naisten ja syntyneiden vauvojen hoito on toteutettu menestyksellisesti päihde-ensikodeissa - toiminta on tuloksellista. Järjestämisvastuun näistä erityispalveluista tulisi kuulua sairaanhoitopiireille (ei kuntien sosiaalitoimelle kuten nykyisin), ja sairaanhoitopiiri puolestaan voisi hankkia nämä palvelut räätälöidysti kunkin asiakkaan tarpeiden mukaisesti esim. suoraan päihde-ensikodeilta - näin ainakin minun mielestä. On taloudellista käyttää niiden yksiköiden palveluja, joissa on useiden vuosien ajan kehitetty juuri tätä hoitoa.

Odotan mielenkiinnolla työryhmän esityksiä. Parhaillaan kaksi ylemmän amk-tutkinnon opiskelijaani on tekemässä opinnäytetyötä päihde-ensikotien vaikuttavuudesta.

Lue tästä myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus asiasta "Hoito ennen pakkohoitoa" 22.2.2012.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kunta- ja palvelurakenneuudistus ja lastensuojelu

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen valtakunnalliset askelmerkit on jälleen uudessa mallissa. Edelliset hallitukset panivat kunnat rakentamaan erilaisiin yhteistyömalleihin perustuvia sosiaali- ja terveydenhuollon hallintomalleja. Vähimmäisvaatimus oli 20 000 asukkaan väestöpohja, joka tuolloin riitti siihen, että kunta sai järjestää sote-palvelut itsellisesti. Monenlaisia yhteistyökuvioita syntyikin. Rinnan kunta- ja palvelurakenneuudistuksen myös lastensuojelua kehitettiin seudulliseen ja maakunnalliseen väestöpohjaan perustuvaksi. Laadin itsekin silloiselle lastensuojelun kehittämisohjelmalle (STM:lle) seudullisia palveluja koskevan kehittämistarpeiden muistion sekä ehdotuksen lastensuojelun seutu/aluepalvelujen kehittämisestä. Myös Kaste-ohjelman hankkeet jatkoivat edelleen laajemmalle väestöpohjalle rakentuvien yhteistyömallien kehittämistä ja vakiinnuttamista. Lastensuojelun näkökulmasta kehitys on ollut erittäin myönteistä ja syntyneet rakenteet ovat lähteneet lastensuojelutyön sisällöllisistä kehittämistarpeista. Siksi niissä ollaankin useimmiten onnistuttu.

Suurissa kaupungeissa, joissa väestöpohja riittää varmistamaan monipuolisen palveluvalikoiman erilaisiin lastensuojelun tarpeisiin sekä osaamisen, on myös kehitetty lastensuojelutyötä niin, että paras osaaminen voitaisiin varmistaa (tosin henkilöstöpula ja vaihtuvuus on suuri laatu- ja osaamisongelma) ja palvelujen saatavuus. Toki - kuten tiedämme - lastensuojelun kehittäminen ei ole vielä ns. valmis. Elämänkaari-ajattelun mukaan on myös organisoitu saman johdon ja päätöksenteon alle esim. lasten, nuorten ja perheiden kaikki palvelualueet. Tämänkaltainen asiakkaiden tarpeista lähtevä toiminnan organisointi tuo tiiviiseen yhteistyöhön juuri ne, jotka työskentelevät saman väestöryhmän kanssa. Vaikuttavuus tulee varmasti paranemaan elämänkaari-toimintamallia toteuttavissa kunnissa. Helsinki tosin on hyvin myöhäjunassa, kun nyt ollaan yhdistämässä sosiaali- ja terveystoimet ja muodostamssa mammuttivirastoa, kun muualla tämä on tehty jo 20-30 vuotta sitten, ja siitä sote-mallista ollaan jo toimintaa kehittämässä muuhun suuntaan (kuten esim. elämänkaarimalliin).

Nykyinen hallitus on lähtenyt väärästä päästä kehittämään kunta- ja palvelurakennetta: ei kuntien tehtävien ja toiminnan sisältöjen kautta, kuten lastensuojelun kehittämistyössä lähdettiin. Nyt on korostunut erilaiset julkisuudessa olleet kuntakarttaharjoitukset, joilla asiat eivät kuitenkaan kehity niin, että vaikuttavuus paranisi ja kuistannukset olisi kohtuulliset. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että jotain täytyy kunta- ja palvelurakenteessa todellakin jo tehdä, mutta kysymys kuuluukiin - miten uudistus kannattaisi tehdä. Esimerkkiä voisi vaihteeksi hakea Tanskan kunta- ja maakunta uudistuksesta, jossa myös valtion aluetoimintojen rakenteet pantiin kuntauudistuksen yhteydessä uusiksi. Ja hyvässä yhteistyössä kuntien ja alueiden kanssa! VM:n vetämä kuntauudistus ei myöskään tunnu kulkevan samaan suuntaan STM:n vetämän sote-järjestämislain valmistelun kanssa - harmi, sillä nyt palaa taas paljon työaikaa ihan jonninjoutavaan puuhasteluun.

Lapsi- ja lastensuojelupolitiikka tarvitsee laajemman väestöpohjan kuin monissa kunnissa nyt on, mutta lapset, nuoret ja perheet tarvitsevat useimmat näistä palveluista lähipalveluina, sähköisinä palveluina, liikkuvina palveluina. Siitä olisi hyvä lähetä rakentamaan palvelulogistiikkaa ja tätä kautta kuntakarttaa.