lauantai 31. maaliskuuta 2012

Rajapinta vai yhdyspinta?

Yksi muotisana tuntuu tänä päivänä olevan rajapinta. Viimeisintä termin käyttösovellusta kuuntelin eilen: sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä tullaan uudistamaan myös ns. rajapintalait. Näillä tarkoitetaan muiden toimialojen lakeja, jotka vaikuttavat sosiaalihuollon toimintaan ja päinvastoin – sosiaalihuolto vaikuttaa näiden toisten toimialojen lakien soveltamiseen.

Kieli toki kehittyy koko ajan. Lainaamme luovasti toisilta toimialueilta sanoja käyttöömme: luulen, että rajapinta-termi on siirtynyt meille atk-maailmasta, jossa järjestelmien väliset rajapinnat voivat olla ongelmallisia.

Minun päässäni rajapinta-termi visualisoituu viivaksi, jonka ylitse voi molemmilta puolin siirtyä sovitulla tavalla informaatiota. Viiva on raja, joka erottaa rajan molemmille puolille kuuluvat asiat omikseen.

Olen jo joitakin vuosia sitten kuullut ajatuksen, että eikö meidän terminologiassa pitäisi pikemminkin rajapintojen sijasta puhua yhdyspinnoista.

Minun päässäni yhdyspinta visualisoituu alueeksi, jossa kaksi viivaa kaareutuu osin toistensa sisälle muodostaen molempia aloja leikkaavan yhteisen alueen – yhdyspinnan. Yhdyspinnalla paitsi vaihtuu informaatiota sovitulla tavalla, siinä on myös yhteisiä pelisääntöjä, jolla yhdyspinnalla toimitaan sekä työnjakoa koskevia sopimuksia. Se on tila/vyöhyke, jonka hyvä toimivuus on osapuolten omien tehtävien kannalta tärkeää, ja jossa vallitsee ns. win-win-tila, osapuolet hyötyvät tasapuolisesti. Se korostaa yhteistyön merkitystä.

Yhdyspinta-termi kuulostaa minun korvissani myönteiseltä asiantilalta – siinä korostuu sana yhdys, kun taas rajapinta-termissä korostuu toisiaan erottava sana -raja.

Sanat, joita käytämme, muokkaavat ajatuksiamme. Siksi jättäisin rajapinta-termin edelleen atk-alalle ja käyttäisin eri osapuolien ja toimialojen yhteistyöstä puhuttaessa mieluummin termiä yhdyspinta. Mielikuvalla on väliä.

Lastensuojelun yhdyspinnat kuntoon esim. koulun kanssa, päihdehuollon kanssa jne.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Sijaisperheistä on jatkuvasti kova pula

Sijaisperheistä on jatkuvasti kova pula, näin kirjoittaa Helsingin Sanomat 14.3.2012 kuvatessaan pääkaupunkiseudun kuntien yhteistä sijaisperheiden rekrytointitilaisuutta. Pula sijaisperheistä on tuttu tilanne monissa kunnissa.
Mitä siis tehdä asialle? Artikkelin mukaan Espoo ja Vantaa ovat päättäneet etsiä kumppaneita rekrytointiin.

Onko sijaisperheiden riittävyydessä siis kyse siitä, etteivät kunnat osaisi rekrytoida – epäilen. Tarvitaan varmasti jotain muutakin. On hienoa, jos kunnat ovat määrittäneet sijaishuollon ydinprosessit ja tunnistaneet tehtävät, jotka olisi tarkoituksenmukaista tehdä jonkun muun toimesta kuin kunnan itsensä. Tällainen tehtävä voi olla tämä rekrytointityö – tosin sijaisperheiden hankintahan ei ole vain rekrytointia.

Olen ollut mukana STM:n vetämässä muutaman vuoden istuneessa asiantuntijatyöryhmässä (2009-2010, osin 2011), jonka tuli saada aikaiseksi kansallinen perhehoidon toimintaohjelma. Työ hankkeistettiin ja toimeksiantona sen toteutti Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus ISO ja siellä palkattuna toiminut Piritta Timonen työsti asiakirjaa. Piritta teki valtavan hyvän tiedonkeruun ja toimintaohjelman kirjoittamistyön, ja asiantuntijaryhmä, joka oli hyvin laajapohjainen ja tämän asian perin juurin tuntevista asiantuntijoista koottu, piti lukuisia hyviä kokouksia ja kävi linjaavaa ja asioita eteenpäin katsovaa keskustelua.

Tehtyä raporttiluonnosta jostain syystä - luonnoksen sisältöä kyllä STM:n ja ministeri Risikon toimesta kiiteltiin, ei koskaan viety STM:ssä päätökseen siten, että meillä olisi olemassa nyt laajaan yhteistyöhön perustuva valtakunnallinen näkemys perhehoidon kehittämisestä sekä tavoitteiden käytännön toteuttamisesta eli toimenpidesuunnitelmasta.

Työryhmän työn tuloksena syntyi yksi raportti, joka pohjusti 2011 ja 2012 voimaan tulleita perhehoitoa koskeneita lakimuutoksia. Laki vaatii kuitenkin aina toimeenpanon, ja sen pohjalle tarvitaan näkemystä miten sijaisperhehoitoa kehitettäisiin. Nyt ollaan (jälleen) tilanteessa, jossa lain toimeenpanotoimiin ei ole pantu paukkuja – hyviä ajatuksia kuitenkin kirjoitettiin.

Toivoisin, että ministeri Maria Guzenina-Richardson saa aikaiseksi kansallisen perhehoidon toimintaohjelman, sillä tarve sellaiselle ei ole poistunut hallituksen vaihdoksesta huolimatta. Kuntien kannattaa yhteistyössä alueen muiden kuntien sekä perhehoidon järjestöjen ja palveluntuottajien kanssa analysoida sijaisperhehoidon prosessi ja ratkaista mitkä tehtävät ovat aina kunnan tehtäviä ja missä tehtävissä joku muu on parempi toimija. Edelleenkin tarvitaan lastensuojelun koko palvelujärjestelmän laaja-alaista kehittämistä. Paljon on onneksi jo tehtykin.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Lapsiperheiden köyhyys ja huostaanotot

Hesari kirjoitti tämän aamuisessa 11.3.2012 pääkirjoituksessaan "Köyhyys johtaa huostaanottoihin" THL:n rekisteritutkimuksen tuloksista. Ne vahvistavat jo tähän astikin tiedettyjä asioita siitä, millaiset lapsen kasvuolosuhteet lisäävät riskiä sille, että lapsi on otettava huostaan. Riskiä lisää mm. lapsiperheen pitkäkestoiset taloudelliset vaikeudet eli lapsiperheköyhyys. Tästä ei pidä tietenkään vetää johtopäätöstä, että köyhän lapsiperheen vanhemmat eivät kykenisi toimimaan riittävän hyvinä vanhempina sen vuoksi, että ovat köyhiä.

Kun köyhyys on riski sille, että vanhemmat uupuvat jatkuvien taloudellisten huolien kanssa eläessään, niin miksi meiltä aina vaan puuttuu tahtoa tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä, jotka vähentäisivät lapsiperheiden köyhyyttä? Keinoja vähentää köyhyysriskiä on tietenkin olemassa. Oikeansuuntaisia päätöksiä on lähdetty tekemään nykyisen hallituksen toimesta, mutta niitä tarvittaisiin lisää.

Huostaanottojen vähentäminen on mahdollista. Siinä onnistuminen vaatii monenlaisia toimia ja eri tahojen yhteistyötä.
Linkitän tähän viimeisimmän Ahjo-lehden kolumnini, jossa on yhden lapsen tarina eräässä fiksussa kunnassa.

Linkki HS 11.3.2012 pääkirjoitukseen "Köyhyys johtaa huostaanottoihin".

Linkki Ahjo lehden kolumniini "Vähemmän toisenlaisia elämäntarinoita".


Nuorten yhteiskuntatakuu-työryhmän raportti 15.3.2012 tästä linkistä

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Kotihoidon tuesta ja sosiaalisesta kestävyysvajeesta

Parhaillaan käytävästä kotihoidontukikeskustelusta tuntuu unohtuvan valtiolta se, että julkinen hallinto on kokonaisuus, jonka me veronmaksajat pääosin rahoitamme. Julkinen hallinto koostuu erityisesti valtiosta ja kunnista. Jos valtio haluaa säästää kotihoidontuen maksuissa, mutta sen seurauksena aiheutetaan kunnille ja perheille tavoiteltua säästöä huomattavasti suurempi lisäkustannus - niin mitä järkeä tällaisessa "säästämisessä" on, ei mitään järkeä.

Ja tietenkin aina kun tehdään yhteiskuntapoliittisia päätöksiä, tulisi päätösten perustua tietoon ja kunnolliseen päätöksen vaikutusten ennakkoarviointiin: tässä kotihoidontukiasiassa tulisi arvioida päätöksen vaikutuksia ainakin lapsen, perheen vanhempien, työllisyyden, kustannusten ja esim. päivähoitopalvelujen näkökulmasta. Tähän mennessä keskusteluun ei ole tällaista tietoa tuotettu.

Sosiaalinen kestävyysvaje


Lauri Ihalainen kirjoitti hyvin Hesarin vieraskynässä 3.3.2012 nuorten yhteiskuntatakuusta, siitä millaista sosiaalista kestävyysvajetta olemme synnyttäneet jo tähän mennessä kun niin moni nuori ei ole löytänyt omaa koulutus- tai työpolkuansa, ja tätä menoa tulemme kasvattamaan lisää sosiaalista kestävyysvajetta. Ja siihen yhtenä tärkeänä torjuntalääkkeenä hallitus on antanut nuorille yhteiskunnan takuun, että jokaiselle nuorelle koulutus- ja/tai työurapolku järjestyy. Näistä nuorista tulee hetken päästä myös lasten vanhempia, joilla tulee olla mahdollisuus toimia riittävän hyvinä vanhempinakin.

Lue tästä Lauri Ihalaisen vieraskynä Yhteiskuntatakuu vaatii kansallisia talkoita.

Nuorten yhteiskuntatakuu-työryhmän 15.3.2012 julkistama raportti tästä linkistä.