Lastensuojelun palvelumarkkinoilla on tapahtunut samaa kehitystä kuin muissakin sote-palveluissa: isot yritykset ostavat pienet yrittäjät pois jaloista, ala monopolisoituu, kilpailussa pärjää se, joka ilmoittaa halvimman hinnan, palvelut kilpailutetaan kirjavin kriteerein, pienyrittäjä ei mitenkään kykene osallistumaan kymmeniin kilpailutusprosesseihin vuosittain, jokaisen kunnan/kuntaryppään kilpailutusasiakirjat ovat erilaisia, yhteisöjen kuten järjestöjen mahdollisuudet pärjätä kilpailussa ovat heikentyneet, ja kilpailutusprosessi valvontoineen vie runsaasti resursseja... laatu- ja kustannustietoisuus...
Olen kirjoittanut lastensuojelun palvelumarkkinoista ja hankintatyöstä, valvonnasta jne. lukuissa postauksissa. Yhä vakuuttuneempi olen siitä, ettei tässä ole mitään järkeä. Hankintalain soveltamisen piiristä pitää irrottaa asiakaskohtaista räätälöintä edellyttävät erityispalvelut. EU:n kilpailua koskevat säännökset eivät edellytä Suomessa käytössä olevaa hankintatapaa. Katsokaapas miten vaikkapa muissa Pohjoismaissa toimitaan.
Lastensuojelupalvelut tulisi hankkia (ellei kunta/kuntayhtymä niitä itse tuota) pääosin suorahankintana tai neuvottelumenettelyllä.
Valmisteilla oleva hankintalaki-uudistus ei poista havaittuja ongelmia, ja tätä lakiuudistusta saamme odottaa vielä ensi kevääseen (jotakin parannuksia siellä olisi tulossa).
Siirrytään palveluntuottaja-rekisteri malliin
Miksi emme siirry kokonaisuudessaan malliin, jossa jokainen palveluntuottaja pääsee palveluntoimittaja-rekisteriin, mikäli täyttää asetetut vaaitukset: organisaationa ja palvelun osalta. Kaikille maksettaisiin sama maksu samasta palvelusta ja sen palvelutasosta -laatu tällöin ratkaisee. Minkäänlaisia kilpailutusprosesseja ei enää tarvittaisi. Kun asiakas tarvitsee jotain palvelua, asiakkaan vastuutyöntekijä etsii palveluntoimittaja-rekisteristä parhaan mahdollisen asiakkaan tarpeisiin soveltuvan palvelun ja tekee sitä koskevat sopimuksen. Jos lapsella, nuorella tai hänen perheellään on palvelusta poikkeavia lisätarpeita, niistä neuvotellaan palveluntuottajan kanssa.
Palveluntuottajien tulee kyetä täyttämään vaadittavat kansalliset laatu- ja muut vaatimukset, jotka pitäisi siis laatia kansallisesti ja niiden tulisi ohjata käytännön asiakastyötä.
Yksi varteenotettava palvelun järjestämisen tapa voisi olla myös henkilökohtainen budjetointi-malli. Se ei ihan kaikissa tilanteissa ole varmaankaan soveltuva (vastentahtoiset päätökset), mutta monissa tilanteissa se voisi toimia.
Henkilökohtainen budjetointi-mallista Kauppalehti julkaisi 26.11.2015 artikkelimme, samoin Helsingin Sanomat 30.11.2015 (linkit lopussa).
Henkilökohtainen budjetointi-malli myös lapsiperheiden palveluihin
Sote:n
valinnanvapauskeskusteluissa on jäänyt kokonaan vaille huomiota
henkilökohtaisen budjetoinnin malli, jossa asiakkaan valinnanvapaus toteutuu
laajimmin, ja joka on hyvin kustannusvaikuttava.
HB-mallissa
asiakkaan kanssa kartoitetaan hänen palvelutarpeensa. Asiakas laatii yhdessä
tukihenkilönsä / lähipiirinsä kanssa tukisuunnitelman. Tukisuunnitelma sisältää
ne palvelut ja palvelujen järjestämistavat, joilla asiakas itse katsoo
tulevansa autetuksi. Budjettisumma pohjautuu palvelutarpeen arvioinnin ja
tukisuunnitelman tavoitteisiin.
Budjettisumman puitteissa
asiakas päättää mitä palveluja tai hoitoa hän käyttää ja mistä palvelut hankkii,
julkisten palvelujen ohella suoraan yrityksiltä, yhteisöiltä ja myös
lähiverkostolta. HB-mallin valinneet voivat joustavasti rakentaa omaa
hyvinvointiaan ja arkeaan tukevia palvelu- ja hoitoratkaisuja. HB-palvelunkäyttäjinä
voivat olla erilaiset asiakkaat, kuten pitkäaikaissairaat, erilaista
kuntoutusta tarvitsevat tai vammais-, vanhus- tai lapsiperhepalveluja tarvitsevat.
HB-mallin voi monissa maissa valita osana terveydenhuollon ja
sosiaalipalvelujen lainsäädäntöä.
Kustannusten
osalta kyse ei ole lisämäärärahoista asiakaspalveluihin, vaan jo muutoinkin
budjetoitujen määrärahojen käyttämistä asiakkaan itsensä päättämällä tavalla tukisuunnitelmaan
perustuen. HB-mallin kustannukset ovat olleet eri maissa pääosin pienemmät kuin
vastaavat viranomaisehtoisesti järjestetyt palvelut. Ongelmitta ei ole
selvitty: kaikilla ihmisillä ei ole riittävää tietoa palveluvalintojen
tekemiseksi ja taitoa hallita omaa budjettiaan. Myös palvelujen löytäminen ja
vertailu vaatii harjaantumista. Tämä vaatiikin kehittämistä. Myös yritysten
pitää osata tarjota palvelunsa suoraan asiakkaan ostettavaksi.
Asiakkaat
voivat käyttää budjettiaan maksukortilla esimerkiksi Hollannissa. Tämä olisi
tietenkin oltava myös Suomessa mahdollista, toisin kuin verottajamme tulkitsee.
Asiakas tarvitsee myös teknisen asiointiyhteyden omaan tukisuunnitelmaan,
palvelutarjottimeen, budjettiin ja palvelujen käyttöönsä.
Suomessa on
ollut vasta pienimuotoisia kokeiluja. Etelä-Karjalan sote-kuntayhtymä Eksote oli
mukana vammaispalvelujen Tiedän mitä tahdon-kokeilussa. Kokemukset ovat olleet myönteisiä:
asiakkaat olivat tyytyväisiä ja järjestivät luovalla ja omiin
palvelutarpeisiinsa soveltuvalla tavalla palvelunsa. Kustannukset eivät
kasvaneet. Asiakkaan rooli muuttui palvelujen kohteesta aktiiviseksi omien
palvelujensa asiantuntijaksi.
HB-toimintamalli on toiminut asenteiden
muuttajana työntekijöille, asiakkaille, asiakkaiden lähiomaisille ja palvelujärjestelmästä
vastaaville sekä yksityisille palveluntuottajille. Suomen sote-lainsäädännöstä
HB-järjestämistapa kuitenkin vielä puuttuu. HB-malliin perustuvaa
toimintatapaa tulisi rohkeasti kokeilla erilaisilla asiakasryhmillä, jotta HB:n
toimivuudesta saadaan tietoa osaksi valinnanvapauslainsäädäntöä. Eri maissa on
erilaisia HB-hallinnointimalleja, myös yritys- ja yhteisövastuisia.
Sirkka Rousu, yliopettaja,
Metropolia ammattikorkeakoulu
Riitta Hakoma, vammaispalvelujen
johtaja, Etelä-Karjalan sote-kuntayhtymä
Klikkaa tästä HS 30.11.2015 artikkeliimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti