Keskustelu on käynyt kuumana: voiko lapselta edellyttää ”koulukuntoisuutta”, jotta hän saa olla koulussa. Kouluissa on lapsia ja nuoria, jotka riehuvat ja käyttävät väkivaltaa. On lapsia, jotka eivät pysty keskittymään, ovat rauhattomia ja levottomia. On sairaita lapsia, joiden tulisi saada tukea ja hoitoa tarpeidensa edellyttämällä tavalla, ja joilla on oltava mahdollisuus - sairaudestaan huolimatta - käydä koulua.
Koulu on lapsen kehityksen ja koko myöhemmän elämän kannalta erityisen tärkeä paikka: oppimisen, sosiaalisten taitojen, kavereiden, turvallisten kasvattajien, kouluruoan, liikunnan ja monen muun lapsen kehityksen kannalta välttämättömän seikan vuoksi. Lapsella on oikeus oppia ja päästä kouluun.
Opetusministeri Jukka Gustafsson ja asiantuntijat pitävät lähtökohtana sitä, että kaikki lapset pidetään koulutyössä mukana (Helsingin Sanomat 15.10.2012). Koulu ja lapsi tarvitsevat tukea ja apua sosiaali- ja terveydenhuollolta. Ministerin mukaan ”koulu ei voi yksin ratkaista vakavia psyykkisiä ongelmia ja sosiaalisia ongelmia”.
Opettaja on liian yksin ja keinotonkin. Oppilashuollon ammattilaisia, kuten kouluterveydenhoitajia, koululääkäreitä, koulukuraattoreita, koulupsykologeja ja useissa kouluissa jo työskenteleviä mielenterveyshoitajia on kouluissa liian vähän.
Ministeri ei lämpene – enkä minäkään - ajatukselle, että koulunkäymiselle asetettaisiin koulukuntoisuus-kriteerit.
Samaa mieltä on jutussa haastatellut asiantuntijat: ”Poislähettämisenkulttuuri on mahdoton yhtälö lasten mielenterveyden kannalta. Ei ole sellaista psykiatrista palvelujärjestelmää, joka ottaa vastaan kaikki, jotka ovat hankalia jossakin ympäristössä, sanoo Jukka Mäkelä. Hänen mielestään olisi parempi palkata näille lapsille henkilökohtainen avustaja.
Myös Matti Rimpelä toteaa, että ”käytöshäiriöiden lapsen siirtäminen koulusta psykiatriselle osastolle on äärimmäisen harvoin myönteinen asia. Se ei ole mikään ratkaisu, että lapsi siirretään ulos yhteisöstään”.
Marjatta Takala kysyy jutussa, pitäisikö mieluummin puhua koulun kunnosta: onko siellä mahdollisuus pienluokkiin, erityisopettajaan, kouluavustajaan. Ja tietenkin sairas lapsi tarvitsee myös hoitoa. Mielenterveyslain (2001) mukaan lapsen pitää päästä kolmen kuukauden sisällä hoidon tarpeen arvioimisesta. Selvitysten mukaan lapsen hoitotakuu ei toteudu monissakaan sairaanhoitopiireissä ja perheneuvoloihin ja hyvin pitkät jonot.
Näin ei voi jatkua. Meidän pitää pohtia, mikä lapsen kasvuoloissa, yleisessä elämäntavassamme, sosiaalisten taitojen opettelussa jne. tuottaa tällaisia kehityksen häiriötä ja oireita lapselle. Voipa elämäntavassamme olla jotain sellaisia ”lisäaineita”, jotka sairastuttavat. Syihin pitää ryhtyä vaikuttamaan.
Mutta sitä pohtiessamme, pitää huolehtia, että jokainen lapsi voi käydä koulua ja saada siihen tukea. Kouluihin ja opettajille tarvitaan nyt myös apua. Apua ja tukea tarvitsevat myös vanhemmat, lapsen perhe ja koti. He kantavat kaikkein suurimman vastuun jokapäivä 24/7 lapsestaan. Kotipalvelua, perhetyön tukea kotiin.
Tasaisin väliajoin mediassa puhutaan siitä, miten kouluihin saataisiin työrauha ja mitä keinoja opettajilla pitäisi olla, jotta he saisivat oppilaat pidettyä kurissa. Itse pitkään erityisluokilla työskennelleenä näen, että keskeisin keino olisi lisätä kouluihin henkilökuntaa. Häiritsevää lasta ei saa eikä pidä erottaa koulusta, koska se vain lisää syrjäytymistä ja epäonnistumisen kokemusta, vaan kouluun pitää tuoda lisää aikuisia. Aikuisia ne lapset tarvitsevat, rajoja ja rakkautta.
VastaaPoistaKouluavustajia on kouluissa ollut jo pitkään varsinkin erityisluokilla, mutta ongelmana on se, että avustajien työ on usein osa-aikaista ja todella pienipalkkaista, lisäksi siihen saattaa kuuluu palkaton kesäkatkos. Tämän vuoksi työntekijät vaihtuvat usein eikä opettajien, koulun ja avustajan välille pääse syntymään tiivistä ja rakentavaa suhdetta. Kuraattorit ja psykologit tekevät arvokasta työtä, mutta heidän työmääräänsä on niin valtava, että he saattavat käydä yhdellä koululla vain kerran viikossa tai kahdessa. Siksikin näen, että kouluihin tarvittaisiin koulusosionomeja, jotka eivät siis suinkaan olisi opettajien vakiosijaisia, vaan ihmisiä, jotka olisivat siellä oppilaita varten.
Koulusosionomi osallistuisi välitunneille, hänen luokseen saisi mennä, jos siltä tuntuu, hän voisi ohjata läksyjen tekoa ja pitää erilaisia luovia kerhoja, hän tutustuisi oppilaisiin ja olisi aidosti heidän käytössään. Koulusosionomi voisi tehdä perhekäyntejä, ohjata vanhempia ja etsiä keinoja, joilla tukea lasta ja hänen lähipiiriään. Sosionomi on sosiaalialan ammattilainen, jolla on vankka tietämys ja osaaminen nimenomaan sosiaalialalta, joten hän voisi keskittyä nimenomaan ennalta ehkäisevään työhön ja lasten ja nuorten voimaannuttamiseen.
Muutamissa kouluissa sosionomeja on jo ollut kokeiluluonteisesti ja tulokset ovat olleet loistavia. Ainoa este toiminnalle on ollut rahoituksen puute. Kun kuitenkin tiedetään kuinka kalliiksi jo yksi syrjäytynyt nuori tulee, en voi uskoa, että sosionomien palkkaaminen kouluihin veisi meitä konkurssiin, kyse on tahdosta. Ja jos tahdomme auttaa nuoriamme, tämä olisi ainakin yksi tapa osoittaa se.
Hyvä ehdotus. Lapsen tarvitsema tuki pitää olla saatavilla lapsen arjessa ja sosionomien työpanos tässä koulun arjessa ehkäisisi varmasti ongelmien syntymistä. Kouluyhteisö on tärkeä lapsen kasvulle ja identiteetin kehittymiselle. Täytyy uskoa, että kouluunkin saadaan tällaista tukea jatkossa enemmän. Esimerkiksi 15 vuotta sitten meillä ei ollut juurikaan perhetyötä, jota tehdään perheissä. Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Perhetyötä ollaan viemässä neuvoloihin ja päivähoitoon. Uskon, että myös kouluun saadaan ajan kanssa uusia toimijoita, mielenterveysalan ammattilaisia (esim. Etelä-Karjalan sotepiirissä heitä kutsutaan merkkareiksi) ovat tunnetyöntekijöitä, koulun kuraattori sosiaalisen työntekijöitä, psykologi psyykkisen työn tekijä, terveydenhoitaja terveyden asiantutnija, ja yhteisöpedagosi tai sosionomoni yhteisötyöntekijä. Tällaisia asioita pitää viedä päättäjien tietoon.
VastaaPoista