Lastensuojelun sijaishuollossa tarvitaan lisää julkista palvelutuotantoa

Viikolla on media soitellut ja kysynyt taustatietoja lastensuojelun palvelumarkkinoista ja kehitysarvioita.

Aluksi hiukan faktaa.

Tuotettujen sosiaalipalvelujen arvo 2010 (TEM:n toimialaraportti 5/2012, 20.11.2012)

Vuosi	julkinen %	järjestöt %	yritykset %
1995	81,6	14,6	3,8
2010	69,2	15,8	15,0

Osa yritys-sektorille tilastoiduista palveluntuottajista on yleishyödyllisiä suuria yhdistyksiä, jotka ovat yhtiöittäneet maksullisen palvelutuotannon, kuten Nuorten Ystävät, Asumispalvelusäätiö. Suurten palveluntuottajien listalta löytyy myös mm. Pelastakaa Lapset. Nämä tuottajat ovat perustaneet muutama vuosi sitten Reilu Palvelu yhteisyhdistyksen, jolla erottautuvat mm. arvopohjansa ja yleishyödyllisten tavoitteiden johdosta ns. kovaa bisnestä tekevistä yrityksistä. Tässä linkki Reilu Palvelu ry:n sivuille.

Lastensuojelupalveluissa yritysten ja yhdistysten avopalvelujen tuotanto-osuudet ovat vielä pieniä. Avopalveluissa niiden osuus voisi olla suurin.

Lastensuojelun laitos- ja perhekotipalveluissa tuotetut hoitopäivät 2010 jakaantuvat seuraavasti: (THL 2009, Tilastoraportti 33/2011, 28.10.2011, TEM 5/2012, s.24)

2010  % osuus	Kunta,KY	valtio	järjestöt	yritykset	Yksit.yht.
	30,1	2,4	13,2	54,3	67,5

                                                               

Tuottaja	Kunta, KY	valtio	järjestöt	yritykset
Laitoshoito-pvt/vuosi	35,8	3,4	15,4	45,3
perhekotihoito-pvt/vuosi	16,3	-	0,4	83,2

                     

Suurin osa perhekotihoidon hoitovuorokausista tuotetaan yrityksissä ja lastenkotihoidon hoitopäivistä yritykset tuottavat alle puolet.

TEM:n raportissa (s.39) kuvataan toimialan haasteina mm. kuntien hankintapolitiikan kehittymättömyys ja pienten yritysten asema kansainvälisten suurten pääomasijoittajien ketjuuntuneen palvelutuotannon puristuksessa.

Onko tämä haluttua kehitystä?

Lain mukaan jokainen kunta päättää suvereenisti siitä, mihin sijoitetut lapset sijoitetaan.
Sijoitusta tarvitseva lapsi tulee uudistuneen lastensuojelulain mukaan ensisijaisesti päästä perhehoitoon. Tällaisia ovat perinteiset tavalliset sijaisperheet, mutta niitä ovat myös ammatilliset sijaisperheet, joista ainakin toisella vanhemmalla on vaadittu alan koulutus.
Miksi kunnat ja kuntayhtymät eivät ole määrätietoisesti kehittäneet perhehoitoa ja erityisesti ammatillista perhehoitoa osaksi kunnan tai kuntien yhteistä palveluverkkoa? Ammatillinen perhekoti voi olla sekä kunnallinen, järjestöjen tai yrityksen toimintaa.

Miksi kunnat eivät ole kehittäneet omaa sijaishuollon palveluvalikkoaan?  En tiedä. Yksi selitys voi olla kuntien suuri määrä. Sijaishuollon palvelutarjonta edellyttää laajaa väestöpohjaa, mikä olisi edellyttänyt kuntien yhteisiä sijaishuollon palvelurakenteita sekä sopimuksia palvelutuotannosta ja toiminnan pitkäjänteisestä kehittämisestä. Ituja tällaisesta saatiinkin aikaan useissa seutu- ja maakuntahankkeissa ja lastensuojelun kehittämisohjelman aikana. Syntyneitä yhteistyörakenteita ei pääosin vakinaistettu. Valtion kansallista ohjausta ei myöskään syntynyt.

Vain kunnat itse voivat saada muutoksen aikaan!

Kuntien tulisi koota voimansa ja tehdä palvelutuotanto-ohjelma, jossa otetaan kantaa MITÄ lastensuojelupalveluja tuotetaan ja MITEN ne tuotetaan. Sen lisäksi tarvitaan palveluverkkosuunnitelma, jossa otetaan kantaa siihen MISSÄ ja MILLOIN palveluja on lapsille, nuorille ja perheille saatavissa.

Lastensuojelupalveluista ehkäisevän ja avohuollon tukipalveluista pääosa voitaisiin  tuottaa järjestöjen ja yksityisten toimesta - viranomaistehtäviä lukuun ottamatta.

Sen sijaan sijaishuollon palveluista suurin osa tulisi olla kuntien / kuntayhtymien omaa palvelua. Nyt markkinaosuudet ovat juuri päinvastoin. Korjausliikkeitä kunnissa kannattaisi tehdä tähän suuntaan. Jotkut kunnat ovat niitä tehneetkin, ja käsitykseni mukaan hyvin tuloksin.

Kaikkien kriteerit täyttävien tuottajien pitää päästä listautumaan

Pitkäjänteisiin strategisiin palvelujen tuotantokumppanuuksiin kannattaa satsata myös yhdistysten ja yritysten kanssa. Ja tuottaja tulee hyväksyä tuottajalistalle, mikäli täyttää vaaditut laatukriteerit ja muut tuottajaan liittyvät edellytykset. Näin kaikki kelpoiset tuottajat pääsevät listautumaan hyväksyttyjen tuottajien listalle koko ajan, ja muutaman vuoden välein toteutuneista avoimista tarjousmenettelyistä voidaan luopua. Ne eivät turvaa lastensuojelun sijaishuollon pitkäjänteisyyttä lapselle.

Kilpailutusprosessit syövät paljon resursseja niin tilaajilta kuin tuottajiltakin, eikä kustannus-hyötysuhde tästä työstä ole välttämättä hyvä. Kukin kilpailuttava kunta/kuntien yhteisliittymä käyttää omanlaisiaan laatu yms. kuvauslomakkeita, mikä ei lisää tasavertaisuutta tuottajien kesken ja aiheuttaa hirmuisen määrän moninkertaista työtä palveluntuotajille. Tässä myös yksi syy, miksi pienet tuottajat eivät pärjää, kun kilpailutusprosessi on niin älytön.    

Jokaisen lapsen sijaishuoltopäätös tulee perustua henkilökohtaistamisen periaatteelle ja asiakkaan valinnoille. Tähän suuntaan viitoitetaan sosiaalihuoltolain uudistusta valmistelleen työryhmän 2012 raportissa.

Ps. Olen 1990-luvun lopusta lähtien ollut herättelemässä kuntia määrittämään omaa tahtotilaansa lastensuojelupalvelujen tuottamisesta. Kirjoitimme kollega Tupu Holman kanssa opaskirjojen sarjan 2004, järjestimme lukuisia seminaareja, laatupäiviä, hankintapolitiikan konsensuskokouksia, pitkiä osto- ja myyntikouluja, joissa opeteltiin yhdessä myyjien ja ostajien kanssa palvelumarkkinoilla toimimista, ja kehitimme lastensuojelun laatukriteerit, joita voidaan soveltaa myös palveluja hankittaessa ja niitä valvottaessa (LapsiARVI). Panokset eivät kuitenkaan ole riittäneet kansalliseen lastensuojelun kehittämisen suunnan ohjaukseen. Yritystä kyllä on ollut paljon.

Linkki TEM:n sosiaalipalvelujen toimialaraporttiin 2012