Jos oikeasti Suomessa
halutaan parannuksia lastensuojeluun, nyt tarvitaan jo konkreettisia reformipäätöksiä!
Minulta pyydettiin viime
keväänä artikkelia nyt tammikuussa 2018 ilmestyneeseen Tahto tehdä toisin
-julkaisuun erityisesti lastensuojelun kulttuurisesta muutoksesta. Ymmärsin,
että kulttuurisen muutoksen näkyväksi saaminen edellyttää pitkänaikavälin
tarkastelua: käytinkin kaiken liikenevän vapaa-ajan kirjoittamalla lastensuojelun
kehittymisestä vuosien 1983-2017 ajanjaksolla kokonaisvaltaisesti ja monista
näkökulmista käsin. Lähdekirjallisuus oli tuttua, sillä olin ollut vuosikymmenten
kehitysvaiheissa mukana eri rooleissa.
Artikkelista kutoutui pitkä ja
kriittinen näkemys, josta vain muutama teemaluku lopulta mahtui tilattuun
Tietosanoman kirjaan. Niinpä tarjosin artikkelia työnantajani julkaisuksi, ja 2.2.2018
yli 100-sivuinen artikkelini ilmestyi Metropolia Ammattikorkeakoulun
AATOS-julkaisusarjassa.
Muutokset vaativat pitkäkestoista johtamista ja rahoitusta
Osoitan artikkelissani miten hitaasti pyrkimykset ja toimintakulttuuriset muutokset vakiintuvat, jos ylipäätään vakiintuvat osaksi käytännön toimintaa. Hyvätkään asiat eivät toteudu mikäli muutosta ei johdeta ja tueta eikä tehdä päätöksiä, joita muutos edellyttäisi niin valtion kuin kuntien toimesta. Yksittäisen työntekijän toimin on vaikea saada rakenteellisia parannuksia aikaan.
Suomella ei kuitenkaan
ole kansallista lastensuojelupoliittista näkemystä, tavoitteita tai palvelulupauksia
lapsille, nuorille ja perheille. Emme tiedä miten lastensuojelun asiakkaana
olevia lapsia, nuoria ja heidän perheitään olemme pystyneet toimillamme auttamaan.
Emme myöskään tiedä heidän hyvinvoinnistaan juuri mitään. Emme tiedä toimimmeko
kustannusvaikuttavasti - lastensuojelututkimuksen ja tietopohjan parantamiseksi
on tehty vuosien varrella useita esityksiä. Pahoin pelkään, että eduskunnan
100-vuotisjuhlapäätöksellä 5.12.2017 tehdyllä päätöksellä 50 milj. euron
pääomituksen saaneen ITLA-säätiön toimintakaan ei rakenna
lastensuojelututkimukselle pysyvää rakennetta ja perusrahoitusta.
Olemme ajautuneet
kansallisesti tilanteeseen, jossa lastensuojelupalvelujen markkinat ovat
esimerkiksi sijaishuollon lasten osalta lähes 80 prosenttisesti yksityisten
yritysten varassa, kun oikeastaan juuri sijaishuollon osalta pääosa pitäisi
tuottaa julkisen toimijan toimesta. Yhteiskunta on ottanut sijoitetun lapsen
tai nuoren elämästä vastuun julkisena huoltajana, ja vastuun toteuttaminen pitää
olla julkisen vallan omissa käsissä. Tarkastelen palvelumarkkinoiden kehitystä
myös artikkelissani. Kuten myös laadun parannuspyrkimyksiä vuosien varrella.
Kriisistä toiseen reagoimista
Kriisiytyneeseen tilanteeseen vastataan vuodesta toiseen aina uudelleen toistettavilla selvityksillä. Suurimpiin lastensuojelun tarvetta aiheuttaviin ilmiöihin, kuten päihteiden ongelmakäyttö ja hoidon tarve, lapsen, nuoren tai vanhemman mielenterveys, perheiden köyhyys, väkivalta, ei yhteiskuntapolitiikan päätöksissä suhtauduta vakavasti. Esimerkiksi päihde-ensikotien rahoitus on pyörinyt vuosien ajan kansanedustajien budjettiin ehdottamilla ns.joululahjarahoilla. Päätöksenteko on lyhytnäköistä ja reagoivaa.
Lastensuojelun
osaamisen parantamiseksi ja raskaassa työssä jaksamiseksi on tehty parannusehdotuksia
vuosien kuluessa. Taisin itse kirjoittaa lastensuojelun henkilöstökriisistä artikkelin
jo 1998. Lastensuojelun kehittämisohjelmassa 2004-2007 teimme monia ehdotuksia,
ja laskimme montako eri ”hoitoisuuden mukaista” asiakasta työntekijällä voi samaan
aikaan olla, määrään vaikuttaa myös se kuinka paljon erilaisia tukipalveluja on
ylipäätään sosiaalityön lisäksi kunnassa käytettävissä. Määrä liikkuu
mieluummin 10-15 asiakkaassa kuin nyt lakiin kirjattavaksi joidenkin ehdottama 30
asiakasta.
Kansallisen yli hallituskausien ulottuvan lastensuojelun reformin tarve on
nyt
Minua ei lainkaan yllätä jälleen mediassa esille nousseet huolet lastensuojelun sosiaalityön asiakasmääristä - ennen nykyiseen työhöni siirtymistä tein Kuntaliitossa vuonna 2010 laajan kuntakyselyn, jossa kävi ilmi suuret asiakasmäärät - tosin vaihtelu kunnittain oli suurta. Lasten, nuorten ja perheiden auttamisen laatu vaihtelee kunnittain suuresti, on toki edellä kulkevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä kuntia ja kuntayhtymiä sekä jatkuvasti toimintaa kehittäviä järjestöjä. Näitä tuon esille artikkelissani. Yhtenä esimerkkinä on toiminut Vantaan lastensuojelun henkilöstö, joka on rohkeasti nostanut esille tilanteen kaupungissa, ja tähän on vastuulliset päättäjät myös reagoineet mm.20.11.2017 sote-lautakunnan päätöksellä.
Artikkelin lopussa
on ehdotus Uuden lastensuojelun reformiksi - tarvitsemme kansallisen yli
hallituskausien ulottuvan pitkäkestoisen ja kokonaisvaltaisen muutoksen eli
reformin. Siihen ei riitä kulloisenkin hallituksen kärkihanke. Mutta pitemmittä
puheitta, kannattaa lukea AATOS-artikkelini (sähköinen maksuton pdf.).
Tässä linkki Rousu Sirkka 2018: Uusi lastensuojelu kehittyy monien kultturien ristipaineissa (2.2.2018)
Tässä linkki myös
Tahto tehdä toisin. Uusia toimintatapoja lastensuojeluun - julkaisuun.
Linkki SOS-lapsikylän Johanna
Hedmannin ja Anna-Liisa Koisti-Auerin artikkeliin 2.2.2018 Länsi-Suomilehdessä. (sama artikkeli julkaistu myös Helsingin sanomissa 4.2.2018.
Linkki Vantaankaupungin sote-lautakunnan 20.11.2017 päätöksen lastensuojelunhenkilöstötilanteen johdosta.
Suuri ongelma lastensuojelussa on sosiaalityöntekijöiden tietämättömyys miten traumatisoituneet lapset asiat kokee, mitkä asiat ovat ehdottoman tärkeitä ottaa huomioon, jotta lapsi voi eheytyä. Samoin he eivät ymmärrä perheväkivallan pitkäkestoisia vaikutuksia lapseen. Henkinen väkivalta jättää pysyvät arvet.
VastaaPoistaSamoin, että perheväkivaltaan on todella hankala puuttua avohullon tukitoimin. Huostaanotetut väkivaltataustaiset nuoret ovat tuoneet esille, että heistä henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan ei olisi voitu puuttua avohuollon tukitoimin, ja perheneuvolasta ja terapioista ei ole ollut mitään hyötyä, koska väkivalta kotona jatkui.
He näkivät ainoaksi mahdollisuudeksi heidän oman auttamisen, päästä pois vanhempiensa luota, eivätkä toivoneet yhteydenpitoa heihin.
Perhehoitajien näkökulmasta ei voi ymmärtää ollenkaan sosiaalityöntekijöiden ajatusmaailmaa, kuinka he ovat ihan pihalla omien olettamuksiensa kanssa, jotka ovat niin kaukana todellisuudesta. Tämän takia vaikka sosiaalityöntekijällä olisi vaan 10 asiakasperhettä, ei lapsen etu toteudu, koska eivät kykene ymmärtämään traumatisoituneiden lasten kokemaa ja ajatusmaailmaa.
Sosiaalityöntekijät eivät ymmärrä traumoista, ja niiden vaikutuksesta tässä ja nyt, ei kiintymys suhde häiriöistä, eikä oikeastaan mistään, mikä olisi välttämätöntä, jotta pystyisivät tekemään lapsen edun mukaisia päätöksiä. Perhehoitaja kun näistä sanoo, se ohitetaan, ja sosiaalityöntekijä suuttuu, kun perhehoitaja kyseenalaistaa heidän näkökulmaansa.
Esimiehet ylempiä myöten puoltaa vaan sosiaalityöntekijää, sosiaalityöntekijän vaihtuessa sama jatkuu.
Uhkaillaan, jos perhehoitaja ei ole samaa mieltä, niin lapsi voidaan siirtää, vaikka olisi ollut sijoitettuna vauvasta asti vuosia. Kun lapsi sijoitettu, sosiaalityöntekijän mukaan kaupunki omistaa lapsen, ja jos he päätöksillään vaarantaa lapsen psyykkeen, niin onhan lapsella hoitokontakti, että vaan psykiatriseen. Tämän kuulin viimeksi viimekuussa sosiaalityöntekijän suusta. Perhehoitaja vaan hoitaa, ja yrittää korjata lasta sen mukaan, kun sosiaalityöntekijä päätöksillään lapsen rikkoo.
Sosiaalityöntekijät pitäisi velvoittaa traumakoulutuksiin, ja perhehoitolakiin pitäisi saada lisättyä perhehoitajan, joka tuntee lapsen parhaiten, että hänen sana painaa. Lapsen etu ei voi toteutua millään niin kauan, kun sosiaalityöntekijöillä on valta päättää asioista, ja vääntää lakia sen mukaan kun haluavat, joutumatta vastuuseen jos tekevät virheitä, koska niitä vaikea todistaa, koska lastensuojelua pidetään puolueettomana, mutta tosiasiassa se ei todellakaan ole. Se ei auta ennaltaehkäisevässä työssä, eikä huostaanotettujen lasten kohdalla, kun sosiaalityöntekijällä on liikaa valtaa päättää lapsen asioista, jota eivät koskaan opi tuntemaan kunnolla.
Avi ja muut valvoo, mutta he eivät voi muuttaa päätöksiä, joten sosiaalityöntekijät saavat jatkaa samalla lailla kun tähänkin asti. perhehoitajaa tukevia lausuntoja ei pyydetä esim.neuvola, koululta, jos, ne tukisivat perhehoitajan sanaa, ja sosiaalityöntekijä ei halua myöntää virhettään. Perhehoitajalla ei ole oikeutta niitä pyytää, joten on sana sanaa vastaan jos valitat, ja perhehoitaja jää siinä aina heikoimmalle.
Moniammattilainen ryhmä kuuntelee vaan sosiaalityöntekijää, ja sosiaalityöntekijä saa heiltä lausuntoa jollaisen hän haluaa. Hoitokontakti esim. psykiatriseen, niin he eivät ota kantaa, jos joutuisivat kirjoittamaan lausuntoa, joka olisi eriävä mielipide sosiaalityöntekijän kanssa. Lapsen oikeusturvan kannalta tämä on kamala asia.
Perhehoitajalle sanotaan, jos olet eri mieltä kun sosiaalityöntekijä, joka ei halua tutustua lapsen taustoihin ja miten lapsi asiat kokee, niin arvioidaan uudelleen perhehoitajan kyvykkyys toimia perhehoitajana, ja sillä perusteella lapsi voidaan siirtää.