torstai 6. syyskuuta 2012

Missä lastensuojelun laatusuositus viipyy?

Kirjoitin jo tammikuussa 2012 blogiini, että vuosia valmistelussa olleet lastensuojelun laatusuositukset olisivat ihan kohta valmiit, mutta eipä vain ole… niitä olisi ehkäpä tarvittu.

Lyhyt historia asian valmistelusta:

Valtioneuvoston periaatepäätös kansallisista lastensuojelun linjauksista 2005-2007:

• Lastensuojelun kansallinen kehittämisohjelma (2003-2007) työsti epävirallisessa työryhmässä ehdotusta linjauksiksi. Olin työryhmän jäsen.
• Tavoitteena oli, että yhteiset linjaukset olisivat ohjanneet lastensuojelun toteuttamista ja kehittämistä koko maassa.
• Ehdotus linjausasiakirjaksi jätettiin STM:lle kun ohjelma päättyi 2007, mutta asia jäi STM:n pöydälle.

Kansallinen lastensuojelun laatusuositus 2008-2012 ja edelleen valmistelussa

• Lastensuojelulaki uudistuu 2008. Tavoitteena oli tukea lain toimeenpanoa laatimalla kansallinen lastensuojelun laatusuositus Suosituksen laadintatehtävä liitettiin edellisen Kaste-ohjelman (2008-2011) toimenpiteeksi. Yhtenä aineistonamme oli em.linjauspaperi.
• Jostakin syystä taaskaan ei asetettu virallista työryhmää, jolla olisi ollut virallinen STM:n toimeksianto, aikataulu, puheenjohtajat ja sopimus sihteerityöstä – noin 2008/2009 koottiin pieni epävirallinen työryhmä alan asiantuntijoista, olin työryhmän jäsen.
• Suosituksen oheen työstettiin eri asiantuntijoiden toimesta useita käytännön oppaita eri ammattiryhmille uuden lain toimeenpanoa tukemaan, mutta niitäkään ei ole STM:ssä julkaistu.
• Laatusuosituksen valmistelusta informoitiin lastensuojelun väkeä maakunnissa järjestetyillä Lastensuojelun laatupäivillä 2009.
• Työryhmä työsti ehdotuksensa STM:lle noin 2009/2010, ja jälleen lastensuojelun väkeä informoitiin Lastensuojelun 2010 maakunnallisilla laatupäivillä, että suositus julkaistaan kohta. Näin ei käynyt, vaan asiakirja jäi STM:n pöydälle.
• Suositusluonnos piti tietenkin saada lausuntokierrokselle ja keskusteltavaksi, jotta palautteen pohjalta ehdotusta voitaisiin kehittää. STM kutsui loppusyksyllä 2010 asiantuntijan muokkaamaan tekstin lausuntokierrosta varten. Tässä vaiheessa olin keskustellut Kuntaliiton sisällä (jossa olin 14 v. töissä vastaten mm. lastensuojelusta), että laatusuositus julkaistaisiin yhdessä STM:n ja Kuntaliiton kanssa. Tästä syystä työstin STM:ään palkatun asiantuntijan kanssa suositustekstin lausuntokierrokselle (taisi olla marraskuussa 2010 lausunnolla).
• Yhteenveto lausuntojen ehdotuksista ja Lastensuojelun käsikirjaan tulleista kommenteista tehtiin tammikuussa 2011 STM:ään palkatun as.tuntijan toimesta, jonka toimeksianto myös tuolloin päättyi.
• Lapsiasiavaltuutetun neuvottelukunnan perustama lastensuojelujaosto, jonka puh.johtaja olin, kiirehti tammikuussa 2011 asian loppuunsaattamista ja teki STM:lle oman ehdotuksen laatusuosituksen loppuunsaattamistoimista. Mitään ei taaskaan tapahtunut, vaan asia jäi STM:n pöydälle.
• Tämän tammikuu 2011 ja nyt syyskuu 2012 välisen ajan, käsittääkseni suositustekstiä ovat työstäneet STM:n virkamies yhdessä THL:n lastensuojelun asiantuntijan kanssa.
• Omissa arkistoissani on merkinnät tammikuulta 2012, jolloin laatusuositusta alun perin työstäneeltä epäviralliselta työryhmältämme pyydettiin palautetta silloisesta versiosta. Ja tällöin - tammikuu 2012 - kirjoitin blogiini, että suositus olisi vihdoin valmistumassa – niin ei ole taaskaan käynyt.

Lastensuojelua on kehitetty paljonkin 2000-luvulla, mutta tiedämme myös lastensuojelun ongelmat.

Laadin Kuntaliitossa työssä ollessani laajan kuntakyselyn raportin, jonka käsikirjoituksen jätin Kuntaliitolle joulukuussa 2011. Raporttia ei ole Kuntaliitto julkaissut. Raportti ja siihen liittyvä erillisraportti lastensuojelupalvelujen saatavuudesta, antavat tilannekuvaa 2010 lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmista, ehkäisevästä lastensuojelusta ja lapsi- ja perhekohtaisesta lastensuojelusta, sosiaalityön resursseista ja asiakasmääristä jne. Raportti sisälsi myös johtopäätökset ja ehdotukset lastensuojelun kehittämiseksi.

Toivon, että ministeri Guzenina-Richarssonin nimittämä työryhmä lastensuojelukäytäntöjen kehittämiseksi vilkaisee jo tehtyä mittavaa työtä, ja ottaa kansallisen ryhtiliikkeen lastensuojelun kehittämiseksi. Suositusten valmisteluprosessin hoito on ollut ala-arvoista, tähän emme epävirallisen työryhmän jäseninä ole voineet enempää vaikuttaa kuin olemme yrittäneet.

Kaste II ohjelmaan (2012-2015) sisältyvä Lapset-osahanke ei riitä.

Lastensuojelu tarvitsee oman erityisen kehittämisohjelman, jolla on myös resurssia kehittämiseen. Suositukset ovat vain suosituksia, ellei lastensuojelutyön kehittymistä tueta myös kansallisesti.

Kunnat vastaavat lastensuojelun perusedellytyksistä – niistäkin kirjoitimme suositusluonnoksessa – kunnilla on vastuu lastensuojelusta ja täysi valta sen kehittämisestä juuri niin hyväksi kuin on tarpeen. Töitä riittää, ja meitä halukkaita kehittäjiä myös.

T: Hiukan on turhautunut olo nykyisen lastensuojelun keskustelun äärellä!

17 kommenttia:

  1. Olet Sirkka tässä arviossasi aivan oikeassa. Lastensuojelun kehittämisohjelma tarvitsisi jatkoa ja olisi tarvinnut sitä jo vuosia aiemmin. Ministeriössä henkilöstövoimavarat lastensuojelun kansalliseen johtamiseen ja kehittämiseen ovat aivan liian pienet. Tämä ei taida kuulua ns. prioriteetteihin tai sitten ovat joutuneet valtion tuottavuusohjelman suuhun... terveisin Maria Kaisa

    VastaaPoista
  2. Hei Sirkka, Juuri samaa olen tässä viime aikoina miettinyt! Ei tässä kauheasti uusia työryhmiä tarvita - nyt pitäisi vain hyödyntää jo tehty työ ja tehdä päätöksiä ja ohjata resursseja ngelmakohtien ngelmakohtien ngelmakohtien ratkaisehtien ratkaisehtien ratkaisehtien ratkaisemiseksi. Mitä teemme uudistetulla lastensuojltamiseentä koulutusta? Mitä teemme esim. lastensuojelun edunvalvontaa koskevalla pykälällä, jos kunnat eivät sitä ota käyttöön? Miksi laatia laatusuosituksia, jos ei niitä julkisteta? terveisin Mervi Janhunen

    VastaaPoista
  3. Nyt pistettiin pystyyn työryhmä. Hyvä niin - kait. Mutta totta on, että valmistakin löytyisi nopeammalla kuin vuoden aikajänteellä. Ei ollenkaan hyvä, jos kaikki nyt siirtyy/siirretään työryhmään pohdittavaksi.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista:
    Näkisin, että työryhmän kannattaisi vaiheistaa työtään esimerkiksi


    1. ensin selvittäisin perusteellisesti 8.vuotiaan työtön tapauksen ja lastensuojelun, ja muidenkin toiminnan siinä, ja mitä tämän pohjalta on opittavissa ja tehtävissä johtopäätökset sekä kehittämisehdotukset, mielellään niin velvoittaviksi kuin mahdollista.

    2. toisessa vaiheessa pitäisi lopulta saada valmiiksi lastensuojelua ohjaava laatusuositus ja

    3. kolmanneksi konkreettinen lastensuojelun kehittämis/toimintaohjelma, joka käynnistetään STM:n toimesta pikimmiten.

    Se, onko tämä kaikki ihan tämän yksittäisen työryhmän työtä, vai pitäisikö samanaikaisesti tehdä työtä muidenkin toimesta, on varmaan pohdittava vielä. Mutta ainakin nuo yllä mainitsemani asiat pitäisi toteuttaa, ja niitä voisi tämä työryhmä paimentaa.

    VastaaPoista
  5. Jotenkin tuntuu, että nämä toisaalta kovin ylevät tavoitteet, työryhmien perustamiset, kehittämisohjelmat ja muut laatukriteetit ja toisaalta lastensuojelun ankea arkitodellisuus eivät välttämättä kohtaa.

    Systeemissä on niin loputtomasti ja niin perustavaa laatua olevia vikoja, että on vaikea uskoa näiden sinänsä hienolta kuulostavien toimenpiteiden saavan aikaan mitään muuta kuin kosmeettisia korjauksia. Joskus tuntuu, että mahtaako tästä kunnollista saada millään muulla konstilla kuin vaihtamalla koko lastensuojelun henkilöstö.

    Tässäpä muutama keskeinen ongelma, ei kuitenkaan välttämättä missään merkittävyysjärjestyksessä:

    1. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lähes pelkästään naisia. Miesnäkökulma puuttuu joksenkin kokonaan.

    2. Sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon puute ja kykenemättömyys suhtautua asioihin ammatillisesti. Asiat muuttuvat heillä henkilökohtaisiksi missioiksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. Vuorovaikutustaidot asiakkaiden kanssa ja kyky käsitellä vaikeita ja herkkiä asioita ovat luvattoman usein surkean ja onnettoman välimaastossa. Toimintatavat ovat kuin sillä kuuluisalla norsulla posliinikaupassa.

    3. Lastensuojelulla tehdään bisnestä. Suuri osa, ehkä jopa suurin osa sijaisperheistä tekee työtään vain rahasta. Sijoituslapset ovat kirjaimellisesti lapsipuolen asemassa, heihin satsataan vain se välttämättömin. Voittoa tavaoittelevan yritystoiminnan ja lastensuojelun yhdistäminen on myös suuri virhe, sehän tarkoittaa sitä, että tavoite ei voi olla muu kuin viimekädessä kaikkien Suomen lasten joutuminen lastensuojelun asiakkaiksi. Silloin lastensuojeluosakeyhtiö olisi maksimoinut tuloksensa. Sehän on yritystoiminnan tavoite. Tämä lapsilla rahastuksen ongelma näkyy myös mm. siinä, että sijaisperheet osallistuvat usein, joskus jopa aivan omasta aloitteestaan, hallinto-oikeusprosesseeihin ja puolustavat kiivaasti huostaanottoa. Joksenkin aina kun sijaisvanhempia kuullaan todistajina (heitä ei mielestäni pitäisi lainkaan kuulla), heidän näkökantansa on se, että lapsen on parempi olla heille sijoitettuina, kuin asua omien vanhempiensa kanssa. Selvähän se, kukapa sitä hyvästä ja helposta tulolähteestä noin vain luopuisi. Silti hallinto-oikeudet antavat merkitystä sijaisvanhempien todistajankertomuksille. Näin ei saisi missään tapauksessa olla.

    4. Huostaanoton perusteet ovat aivan liian epämääräiset ja vaikeasti todettavat. Tähän pitäisi saada selkeät kriteerit. Kun huostaanottoja tehdään "vuorovaikutuksessa havaittujen puutteiden" perusteella, ollaan kaltevalla pinnalla. Tämä mahdollistaa mielivallan ja sitä myös käytetään hyväksi.

    5. Turhat huostaanotot ovat paljon suurempi ongelma kuin ne tapaukset, joissa huostaanottoa ei tehdä, vaikka pitäisi. Syitä on varmasti monia, sijaisperheiden ansaintatarpeesta sosiaalitoimen ammattitaidottomuuteen ja tarpeeseen näyttää, että paljonkin on tehty ja saatu aikaan verorahoilla.

    6. Sijaisperheitä ei valvo kukaan, tai jos valvoo, on sosiaalitoimen pukki vartioimassa kaalimaata. Eiväthän he voi myöntää (se ammatillisuuden ja ammattitaidon puuttuminen), että heidän ajamansa huostaanotto ja sijoitus ovat vain pahentaneet lapsen tilannetta. Joskus tilanne voi mennä jopa seksuaaliseen hyväksiäyttöön saakka. Sosiaalitoimi reagoi vasta sitten, kun on pakko ja asiat ovat menneet polisiin tutkintaan.
    Tässä osa keskeisimmistä lastensuojeluun liittyvistä ongelmista, jäävuoren huippu.
    En valitettavasti millään jaksa uskoa, että näitä perusvikoja pystytään mitenkään korjaamaan minkäänlaisilla työryhmillä, laatukriteereillä tai millään vastaavalla.

    Kaiken tämän kuntoon saattaminen tuntuu melkoisen ylivoimaiselta urakalta, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö siihen pitäisi silti tarttua. Jopa sitä suuremmalla syyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos perustellusta puheenvuorostasi. Toit esiin epäkohtia, joita on lastensuojelussa, jossa ne tulisi kuitenkin kaikin keinoin minimoida, onhanh kyse lasten ja nuorten elämästä. Henkilöstön osaaminen on a ja o. Siksi olen sitä mieltä, että lastensuojelutyöhön tulee saada erikoistumiskoulutus (vrt. esim. perheneuvbolan sosiaalityöntekijän, psykologin erikoistuminen). Peruskoulutuksessa tulee saada hyvät valmiudet vuorovaikutukseen, ihmisten kohtaamiseen, lapsen ja nuoren kehityspsykologiaan,lainsäädäntöön, työmenetelmiin, palvelujärjestelmään jne.. Tällaisia valmiuksia ei yliopistojen maistereille synny vaan tähän pitää saada erikoistumiskoulutus.

      Lastensuojelun ei pitäisi olla koskaan kenenkään bisnestä, mutta kyllä sijaisperheiden vanhempien tulee voida kyetä irrottautumaan palkkatyöstään ja saada siitä korvaus.

      Keskustelin eilen Valviran työntekijöiden kanssa mm. valvonnan kehittämistarpeista, ja erityisesti koin huolta sijaisperhehoidon valvonnasta, joka ei ole kyllä nykyisin riittäävää.

      Minulla on nyt noin 35 vuoden sosiaalialan työkokemus, ja vaikka näen paljon puutteita ja kehittämistarpeita, en silti ole menettänyt toivoani vaikuttaa asioiden muuttumiseksi parempaan - välillä on kivireen tuntua, mutta... Onhan lastensuojelun historian valossa asiat myös kehittyneet. Tätä työtä vain pitää sinnikkäästi jatkaa. Toivon, että jaksatte jaksaa kukin tahollanne. Itse olin pari vuotta sitten aika turhautunut ja ajattelin, että eri toimijoiden erillään toimimisen sijasta pitäisi saada KANSANLIIKE, jossa me yhdessä nostaisimme äläkän ja vaatisimme lastensuojelun kehittämisttä ja resurssien parantamista. Saa nähtäväksi tuleeko sellaista koskaan.

      Poista
    2. Omat havaintoni lastensuojelun alalta eivät ole läheskään noin pitkältä jaksolta, mutta joksenkin kaikissa tapauksissa, joissa olen joutunut lastensuojelun kanssa tekemisiin, reaktioni on ollut lähinnä tyrmistys.

      Jos hallinto-oikeuden istunnossa perhetyöntekijää todistajana kuultaessa ei hänestä saada huostaanoton todellista syytä perättäessä irti mitään muuta kuin että "no oli siellä sellaista pientä huolimattomuutta" tai "iltapalan kanssa ei aina ollut maitoa", ja nämä seikat ovat muodostaneet ne lastensuojelulain 40 §:n tarkoittamat olosuhteet, jotka uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä, ja lapsi tällaisilla perusteilla todellakin on otettu (vanhan lain aikaan) sosiaalilautakunnan päätöksellä huostaan, niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Tässä esimerkkitapauksessa hallinto-oikeus pysytti huostaanottopäätöksen, samoin KHO.

      Kyseisessä tapauksessa huostaanoton ja sijoituksen jälkeen mm. koulumenestys laski romahdusmaisesti ja huostaanotetulla alkoi ilmetä itsetuhoista käytöstä, kuten itsensä viiltelyä. Kun kysyin sosiaalityöntekijältä, miten tässä näin on käynyt, eikö suunta olisi pitänyt olla parempaan päin, kuului vastaus: "Kuinkahan huonosti asiat olisivatkaan, jos hän kotonaan olisi ollut!" Ottamatta kantaa edes huostaanoton perusteiden olemassaoloon on aika selvää, että ainakin sijoituksessa sosiaalityöntekijät olivat epäonnistuneet. Tätä heidän oli kuitenkin mahdotonta myöntää.

      Vaikka palaveriin sosiaalityöntekijöiden kanssa lähdetään nöyrin mielin ja kuinka rakentavassa ja sovittelevassa hengessä tahansa, joutuu tavallisesti palaverin päättyessä toteamaan kuin Paasikivi Moskovassa 1939: Ei tainnut tulla sopimusta tällä kertaa. Mikään muu kuin sosiaalityöntekijöiden sanelema marssijärjestys ei kelpaa.

      Voi tietysti olla, että vastaani on tullut tavallista enemmän tapauksia, joissa sosiaalitoimi on karkeasti epäonnistunut. Kansalaisilla lienee silti oikeus edellyttää, ettei tällaisia tapauksia satu ollenkaan.

      Kauhistuttavinta tässä tilanteessa on se, nyt puuhataan julkisuudessa esillä olleen 8-vuotiaan tytön tapauksen varjolla lakimuutosta, joka mahdollistaa pysyvän huostaanoton. Kun mm. edellä selostamani esimerkkitapaus, joka ei valitettavasti ole mitenkään harvinainen lajissaan, kertoo karua kieltään siitä, minkä tasoisella ammattitaidolla sosiaalityöntekijät näitä huostaanottoja puuhailevat, olen järkyttynyt.

      Huostaanottoa voidaan perustellusti pitää lapsen kuoleman tai vakavan sairastumisen jälkeen seuraavaksi pahimpana asiana, mikä vanhempia voi kohdata. Jos nyt avataan tie sille, että lapsi voidaan tämäntasoisten sosiaalitoimen palveluksessa olevien henkilöiden hakemuksesta ottaa huostaan ja huostaanotto määrätä pysyväksi, en oikein tiedä enää, mitä sanoisin ja mitä asiakkailleni suosittelisin.

      On tietysti paljon tilanteita, joissa huostaanotto on aivan paikallaan ja lapsen edun mukaista, mutta eihän nykyinenkään laki velvoita sosiaalityöntekijöitä pompottelemaan lapsia huostan ja omien vanhempien välillä. Pysyvä huostaanotto ei ole mikään ratkaisu siihen, etteivät sosiaalityöntekijät ole tehtäviensä tasalla.

      Mihin tällaista pysyvää huostaanottoa ylipäänsä edes tarvitaan, kun nykyinen lakikin näyttää antavan mahdollisuuden mm. hyppyyttää vanhempia huumetesteissä antamassa puhtaita näytteitä vuosikausia ja pitää lasta huostassa täysi-ikäisyyteen saakka? En voi kuin toivoa, että järki voittaa eduskunnassa.

      Poista
    3. Huostaanoton perusteiden pitää tietenkin olla kaikille selkeästi ja ymmärrettävästi kuvattu. Ja jos lapsi otetaan yhteiskunnan huostaan niin tavoite tietenkin on tarjota lapselle tai nuorelle tavallisen lapsuuden ja nuoruuden elämiseen eväät, kuten jatkuvuutta ihmissuhteisiin ja hyvää kasvatusta jne. Sijaishuollon pitää siis olla se perusteltu parempi vaihtoehto, kuin koti. Sijaishuollon laadun varmistamiseksi ja kehittämiseksi pitää tehdä vielä paljon työtä. Harmillista on, että siinä voi menna "lapsi pesuveden mukana".

      Lapsen kasvuolosuhteiden vakiinnuttamiseksi pitäisi ensin arvioida huollon siirron mahdollisuus ja myös adoptio. Huostaanotto on vasta se viimeinen tapa järjestää lapselle vakiintuneet kasvuolot. Pysyvää huostaanottoa tarvitaan kyllä. Nythän vanhemmilla on jatkuva oikeus vaatia huostaanoton purkamista aina kun he ajattelevat, että oma elämäntilanne on kohentunut. Niinpä sos.työntekijä purkaa huostaanoton, lapsi palaa kotiin, ja jonkin ajan päästä vanhempien tilanne muuttuu taas takaisin yhtä huonoksi - tätä veivaamista ei kukaan lapsi kestä vaurioitumatta. Lapsi ei tällaisissa tilanteissa yleensä pääse edes samaan sijaishuoltopaikkaan, vaan taas tulee uudet aikuiset ja paikat. Meillä on valitettavasti vanhempia, jotka eivät vain kuntoudu vanhemmiksi vaikka miten tukisi. Siksi mitä pienempi lapsi on sitä nopeammin pitäisi ratkaista lapsen pysyvät olosuhteet, eikä pompotella lasta kotin ja vaihtuvien sijaishuoltopaikkojen välillä. Laissa tulee, ja olisi pitänyt alusta pitäenkin olla, olla mahdollisuus mysö pysyvään huostaanottoon. Ihan aiheesta ne eduskunnassa asiasta puhuivat. Olen itse kirjoittanut tästä artikkelin Hesariin kun nykyistä lastensuojelulakia uudistettiin, mutta silloin eduskunta ei ollut kypsä lisäämään tällaista pykälää.

      Poista
    4. Olen samaa mieltä siitä, että huostaanoton pitäisi se viimeinen keino, näinhän se on jo lastensuojelulainkin mukaan. Ikävä kyllä näin ei käytännössä läheskään kaikissa tapauksissa ole. Huostaanottoon mennään aivan liian helposti. Siitä on tullut sosiaalityöntekijöille jonkinlainen rutiinitoimi.

      Vanhempien tilanne ei myöskään voi muuttua takaisin huonoksi, jos se ei sitä ollut alunperinkään. Huostaanotto on esimerkiksi saatettu tehdä epämääräisillä "puutteita vuorovaikutuksessa" -perusteilla ja vanhemmat ovat erehtyneet luottamaan siihen, että sosiaalityöntekijät todellakin toimivat lapsen, eikä esimerkiksi tutun sijaisperheen parhaaksi. Vanhemmat eivät ole esimerkiksi ymmärtäneet vastustaa huostaanottoa tai kääntyä juristin puoleen. Ei lähtökohta voi olla se, että vanhemmat luonnollisesti ovat aina väärässä ja että heidän tilanteensa ilmanmuuta muuttuu huonommaksi, jos huostaanotto puretaan.

      Nytkö vanhemmilta pitäisi siis riistää oikeus vaatia huostaanoton purkua? En voi ymmärtää tällaista näkökantaa, oikeus- ja sivistysvaltion periaatteisiin se ei sovi.

      Ymmärrän täysin sen, että monessa tapauksessa huostaanotto on aivan paikallaan oleva toimenpide, ja olosuhteet kotona todellakin uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyden tai kehityksen.

      Tilanne kuitenkin valitettavasti on se, että suuri osa sosiaalityöntekijöistä ei osaa suhtautua työhönsä ammattimaisesti. Heillä ei ole kykyä keskustella vanhempien kanssa, vaan he ottavat asiat henkilökohtaisesti, riitaantuvat eri mieltä olevien vanhempien kanssa ja alkavat käyttää valtaansa henkilökohtaisten ambitioidensa välikappaleena.

      Niin kauan kun tilanne on tämä, sosiaalityöntekijöillä on mahdollisuus ja myös halu mielivaltaan ja lapsia otetaan huostaan ilman todellista syytä, ei pysyvää huostaanottoa voida perustella millään rationaalisilla syillä. Jonkinlainen oikeusturva on sentään oltava myös vanhemmilla.

      Kysymys ei ole siitä, onko eduskunta kypsä lisäämään lakiin tällaisen pykälän, vaan siitä, ovatko sosiaalityöntekijät kypsiä käyttämään tällaista keinoa. Minun kokemukseni mukaan he useinkaan eivät ole kypsiä käyttämään edes sitä valtaa, minkä nykyinen laki on heille antanut. Kuinka he sitten voisivat olla kypsiä käyttämään mahdollisuutta pysyvään huostaanottoon?

      Jos pysyvään huostaanottoon mennään, tulevaisuus näyttää minun silmissäni valitettavasti kovin pohjois-korealaiselta.

      Poista
    5. Sosiaalityön ja lastensuojelutyön osaamisen ongelmat ovat vakavia. Lapsen etu pitää olla aina se, jonka mukaan toimitaan. Lapsen etu on, että vanhempien kuntoutumista tuetaan niin paljon kuin on tarpeen. Nyt näin ei ole. Mielivaltaa ei pidä sallia missään viranomaistoiminnassa. Joidenkin lasten osalta lapsen etu on päästä pysyvästi huostaan. Tallaisia tilanteita toivottavasti on vähän, mutta näille lapsille se olisi ehdottomasti tarpeen. Tarvitaan siis monenlaisia mahdollisuuksia, erilaisissa perheiden ja lasten tilanteissa pitää olla käytössä erilaisia vaihtoehtoja.

      Poista
    6. Haluaisin kyllä nähdä, kenellä on se kristallipallo, josta nähdään vanhempien kyky huolehtia lapsesta etukäteen 18 vuoden päähän. Mitä tahansa voi tapahtua, myös parempaan suuntaan. Miksi sellaisen ihmeen sattuessa täytyy vanhemmilta evätä oikeus hakea huostaanoton purkua - pysyvästi? Mikä on vaikutus vanhempien motivaatioon saada elämänsä kuntoon, jos he tietävät, etteivät kuitenkaan tule saamaan lastaan koskaan takaisin?

      Eihän tämä voi olla mikään joko - tai kysymys! Jos alituiset huostaanoton purkuhakemukset samojen vanhempien kohdalla ovat jokin ongelma (ovatko edes?) ja ne halutaan estää, esimerkiksi viisi vuotta "karenssia" on enemmän kuin riittävä jakso. Kolmen vuoden iässä huostaanotetulle lapselle purkuhakemuksia ehtii tulla vain kaksi. Tämäkö on liikaa?

      Poista
    7. Vaatimus pysyvästä huostaanotosta sisältää myös sen ajatuksen, että huostaanoton mahdollisesta purkamisesta päättävä viranomainen on kykenemätön arvioimaan, onko lapsen edun mukaista palata omien vanhempiensa luokse vai ei.

      Päinvastaisessa tapauksessa pysyvän huostaanoton tarpeellisuus ei ole perusteltavissa muilla syillä, kuin sosiaaliviranomaisten mielivallalla ja halulla estää purkuhakemukset tilanteesta riippumatta jo etukäteen.

      Poista
    8. Joissakin maissa on lainsäädännössä vanhemmille asetettu määräaika, johon mennssä vanhempien tulee osoittaa, että asiat ovat kohentuneet, ei vain tilapäisesti vaan pitemmällä ajanjaksolla. Tällainen aika on joissakin maissa kolme vuotta. Ellei pysyvämpää muutosta ole tapahtunut, lapsen huostaanotto on pysyvä. Vanhemmuushan ei näissäkään tilanteissa mihinkään häviä. Kuten aiemmin sanoin, meillä on myös lapsia, joiden vanhemmista ei yksintekertaisesti ole vanhemmiksi. Siksi laissa pitää olla myös pysyvän huostaanoton mahdollisuus näissä tilanteissa. Tämähän ei tarkoita, että kaikki lapset otettaisiin pysyvästi huostaan, mutta tämäkin vaihtoehto pitää olla.

      Lastensuojelulakimme mukaan huostaanottopäätöksessä pitää arvioida aina sitä, onko lastensuojelun sijaishuolto juuri tämän lapsen osalta se, jolla turvataan lapsen etu paremmin kuin hänen omien vanhempiensa toimesta. Tätä on lakiemme mukaan pitänyt arvioida jo v.1983 voimaan tulleen lain mukaan, ja näin on myös nykyisessä laissa.

      Lastensuojelun sosiaalityö vaatii erittäin hyvää erityisosaamista. Sitä ei nykyisellään kaikilla lapsen lastensuojelusta vastaavilla ole, ja tähän pitää saada parannus. Sitä toivoisin myös lastensuojelun asiakkaiden vaativan.

      Poista
  6. Olen kanssa huolissani siitä ovatko lastensuojelun työntekijät kypsiä käyttämään tälläistä valtaa, kun arviot nytkin menevät niin pahasti metsään. Jos tätä ei nähdä, pitäisi se hirsi poistaa nopeasti sieltä silmästä, jotta voisi nähdä roskan toisten silmässä. Mihis sitä kuntouttamista tarvitaan, jos lapsen etu on jo arvioitu ja vanhemmat tuomittu parantumattomiksi? Nyt siis vanhempia mielestäsi tuetaan enemmän kuin tarpeen? Huostaanottoja tapahtuu tänäkin päivänä ilman riittävän painavia syitä ja huostaanottojen purku ei toimi lastensuojelulain tarkoittamalla tavalla. Kun nyt jo toimitaan mielivaltaisesti, miten voidaan olettaa, että lisä valta ei vaan tuo lisää mielivaltaa, kuten pelkään käyvän. Lapsi tulee turvata ja taata koskemattomuus, mutta järki siinäkin. Kyllä lasta on oikeus koskea tarvittavalla tavalla. Uskon, että jokainen voi muuttua. Niin kauan, kun on oikeasti vakava vaara eikä pelkkä epäily, tulisi lastensuojelun kyetä turvaamaan lapsen turvallisuus. Nyt on mennyt puurot ja vellit sekaisin ja se selvästi näkyy ja kuuluu ja siitä on syytä nyt huolestua. Perustus on mätä eikä sille voi rakentaa tai rakennus ei kestä. Se, mikä ei kestä pitää purkaa, eikä sen päälle rakentaa. Jokaisen lapselle löytyy näillä perusteilla paremmat vanhemmat ja tasaarvon nimissä lapsella on niihin oikeus näillä periaatteilla. Väsynyt kotiäiti leimataan huonoksi vanhemmaksi, kun taas koulutuksen, hyvinvoinnin, menestyksen, työn alttarille lapsensa uhrannut äiti on mitä parhain arvostelemaan toisten vanhemmuutta. Näinkö tämä menee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomi on demokraattinen maa, jossa yhteiskunnan oikeudenmukaisuus koskee kaikkia vauvasta vaariin. Sosiaalihuollon asiakaslaki antaa yksilöille valinnanvapauden, mutta "huoli-ajattelu" sosiaalitoimen toimintamallina on ajamssa Suomen lapsia ja nuoria syrjäytymisen tielle. "Huoli-ajattelu" on aiheuttanut väärinkäsitysten takia lukuisia perhetragedioita. En tarkoita näitä perhesurmia vaan vielä elossa olevia lapsia ja heidän vanhempiaan. "Huoliajattelu" on saanut sellaisia piirteitä, jotka eivät enää voi pitää terveinä ja järkevinä. Lapsiperheitä, usein ero- ja yksinhuoltajaperheitä suorastaan vainotaan ja lastensuojeluilmoituksia tehdään tietämättä todellista tilannetta. Lastensuojeluilmoitusten todellisia tai kuvitteellisiä syitä ei ehditä tutkia asianmukaisella tavalla. Kun lastensuojeluilmoituksia kirjataan sosiaalitoimessa, ei aina löydy tietokoneohjelman valintavalikosta edes sopiva syy, vaan sosiaalityöntekijä valitsee itse ehdotetuista syistä lähinnä sopiva. Kuinka on mahdollista, että ne todelliset syyt, miksi lastensuojeluasiakkuus aloitetaan, eivät kirjata oikein? Sosiaalityöntekijät luottavat "sinisilmäisesti" sidosryhmiensä arvioiteihin oman osaamattomuuden tai teitämättömyyden takia. Ns. "piiloudutaan" passiivisen toiminnan taakse; kun itse ei tee mitään, ei myöskään tee virheitä. Virheitä ei edes hallinto-oikeudessa haluta tunnustaa, tutkia tai analysoida.

      Suomen lastensuojelun toimimattomuus vaivaa tämä passiivisuus. Ei haluta puuttua todella räikeisiin lastensuojelutapauksiin vaan puututaan sellaisiin asioihin jossa joku on "huolissaan", että lapsella on maanantaina nälkä päiväkodissa tai koulussa, tai että lapsella on likainen vaate tai tukka. Tästä esimerkistä löytyy elävä esimerkki. Ei myöskään haluta purkaa jo tehtyjä huostaanottoja vaikka lapsen tai perheen tilanne on muuttunut. Perheen ainoa mahdollisuus saada asiaan muutosta on viedä asia hallinto-oikeuteen. On "huoli" ettei lapsi pärjää koulussa, tai että lapsi on alisuoriutuja. Minun mielestäni suurin osa virassa olevista sosiaalityöntekijöistä ovat alisuoriutujia. Heidän pääasiallinen työ on kokouksissa istuminen ja raportointi. He tapaavat lasta esim. lastenkodissa erittäin harvoin, ehkä yhteensä 1-2 kertaa vuodessa.

      Sijaistoiminta on muuttunut auttamisesta businessajatteluksi. Sijaisperheessä saattaa olla jopa seitsemän lasta ja yksi aikuinen hoitamassa heitä. Sijaisperheessä ei suinkaan aina molemmat vanhemmat tarvitse sanoa itsensa irti työpaikastaan. Yksikään lastenkotipaikka ei jätetä täyttämättä vaan "sisäänheittäjinä" toimii sosiaalityöntekijät, jotka sitten jättävät lapsen tai nuoren pärjäämään yksin kasvatuslaitosten armottomien ja usein vaihtuvien työntekijöiden hallittaviksi. Laitoslapset kokevat henkistä, fyysistä ja myös kemiallista kaltoinkohtelua, mutta näistä asioista pitää vaieta, jotta lastensuojelulaitosten maine ei mene pilalle. Voiko Suomea pitää demokraattisena maana silloin kun kansalaisten välinen tasa-arvo on riistetty?

      Poista
    2. Suomessa lastensuojelun tukea pitää ehdottomasti lisätä perheille jo lastensuojelutarpeen selvitystä tehdessä sekä avohuollon tukitoimissa. Nyt perheiden tuki on riittämätöntä. Avohuoltoon pitää siis satsata, ja tietenkin olisi viisasta tukea perheitä jo tätäkin varhaisemmin.

      Poista