sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Lapsen sijoitus on monille pelastus, mutta myös riski


Uuni tuoreessa Yhteiskuntapolitiikkalehdessä 6/2012 on merkittävä artikkeli sijoitetuista nuorista. Tutkimuksen kohteena ovat vuonna 1987 syntyneet lapset, jotka ovat olleet sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Nämä yhteensä 1900 lasta elivät varhaislapsuuttaan laman syvimpinä vuosina. Rekisteritutkimuksessa selvitetään, miten nämä lapset ovat pärjänneet nuoressa aikuisuudessaan.

Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että lasten sijoitusten taustalla on monia sekä yksilöön että kasvuolosuhteisiin ja yhteiskuntaan liittyviä tekijöitä: köyhyyttä ja taloudellisia vaikeuksia, vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia sekä väkivaltaa. Kodin ulkopuolelle sijoitetuilla lapsilla on usein fyysisiä ja psyykkisiä sekä käyttäytymisongelmia, ja he pärjäävät koulussa heikommin kuin ikätoverinsa. Myös tämän rekisteritutkimuksen tulosten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen hyvinvoinnin puutteet ovat moninaisia ja he pärjäävät keskimäärin ikäisiään heikommin myös nuoressa aikuisuudessa.

Tuukka Tammi sanoo YP:n pääkirjoituksessa, että järjestelmä ei aina pysty ”normalisoimaan” lasten elämää: Sijoitetut ovat ikätovereitaan useammin psykiatrisessa hoidossa. Toisaalta hän pohtii, kuinka paljon huonommin asiat voisivat olla ilman lastensuojelun puuttumista asioihin. Tosin aiempien tutkimusten (mm. psykiatrian alan väitöskirja) mukaan hoidon saamisessa on myös sijoitettujen lasten osalta suuria viiveitä ja ongelmia. Rekisteritutkimuksen tutkijat kirjoittavat, että monet lapset tulevat lastensuojelun piiriin liian myöhään ja liian vakavien ongelmien kanssa. Näin myös kertovat käytännön lastensuojelun ammattilaiset.

Rekistereistä selviää, että sijoitetut lopettavat opiskelunsa peruskouluun yhdeksän kertaa useammin kuin muut samanikäiset. Toimeentulotuen saaminen 20 kertaa yleisempää. Myös psykiatrinen hoito, sekä synnyttäminen alle 20-vuotiaana on moninkertaisesti yleisempää. Lapsuuden olosuhteet sekä perhetekijät selittävät pärjäämistä, mutta vaikka kotiolot ja perhetausta suljettiin pois, eivät erot sijoitettuna olleiden ja muiden ei-sijoitettuna olleiden samanikäisten välillä kadonneet.

Lapsuuden kokemukset vaikuttavat lapsen myöhempään kehitykseen ja kykyihin, mutta sijoituksessakin on riskinsä varsinkin mikäli sijaishuolto ei pysty tarjoamaan lapsen tarpeiden mukaista hoivaa, pysyvyyttä ja kiintymyssuhteita. Kun ”järjestelmä” ottaa vastuun sijoitetusta lapsesta tai nuoresta, tulisi kyetä tarjoamaan parempaa kuin lapsen vanhemmat ja koti on pystynyt. Muutamien aiempien tutkimusten mukaan mm. sijaisperheissä sijoitettuna olleista sekä SOS-lapsikylässä sijoitettuna olleiden lasten myöhemmästä elämästä, lastensuojelun sijaishuolto myös onnistuu: sijoitetut lapset olivat pääosin pärjänneet kuten muutkin ikäisensä.

Tutkimuksessa sijoitettuina olleiden varhaisaikuisuuden ongelmien määrä vaihteli myös sen mukaan, kuinka kauan sijoitus oli kestänyt, minkä ikäisenä lapsi oli sijoitettu, minkä muotoinen sijoitus on ollut ja mistä syystä lapsi on sijoitettu. Tutkijoiden mukaan apua pitäisi saada aiemmin. Peruspalvelut ja koulu ovat avainasemassa tuen tarpeen tunnistamisessa sekä tuen toteuttamisessa lapsen tavallisessa arjessa. Perheet tarvitsevat tukea.

Eniten aikuisiän pärjäämisongelmia oli niillä, jotka oli sijoitettu ensimmäisen kerran teini-iässä. Usein ongelmat ovat jo niin vaikeita, että niihin vaikuttaminen on hankalaa. Tutkimuksen mukaan sijoitettujen nuorten tulisi saada varhaisaikuisuudessa heidän tarpeidensa mukaista jälkihuoltoa.

Lastensuojelututkimusta on ehdottomasti liian vähän. Sijoitettuna vuoden 2011 lopussa oli lähes 15 000 lasta, ja avohuollon asiakkaana lähes 80 000 lasta. Suomen hyvinvointivaltiossa!

Lue lisää alla olevista linkeistä

Laura Kestilä & Antti Väisänen & Reija Paananen &Tarja Heino & Mika Gissler 2012. Kodin ulkopuolelle sijoitetut nuorinaaikuisina. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa 1987 syntyneistä.Yhteiskuntapolitiikka 6/2012. THL.

Tammi Tuukka 2012. Ihan tavallisia lastensuojeluasioita.Yhteiskuntapolitiikka 6/2012. Pääkirjoitus.THL.
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

6 kommenttia:

  1. Anonyymi4. toukokuuta 2014 klo 13.57

    Voikohan tilannetta selittää yhtään se, että itse sukulais sijaisvanhempana olen huomannut yhden suuren ongelman lastensuojelussa, sekä omalla kohdallani että kuullut myös muilta, että lapsi joutuu tapaamaan biologista vanhempaansa vaikka reagoi negatiivisesti tapaamisten aikana tai jälkeen. Tapaamiset laukaisevat pelkotiloja ja ahdistusta. Meillä esim. sijoitetulla lapsella jo se kaupunki missä tapaamiset ovat, saavat lapsessa varautuneisuutta ja pelkotiloja, kun menemme siellä käymään. vaikka ei olisi sinä päivänä tapaamista. Vauvana meille tullut 5kk iässä, ja oli taantunut. Isä käyttää henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsen äitiin, jatkuvasti. Tämä tuntuu olevan niin yleistä, että ei ihme jos lapset psyykkisesti oireilee, kun vaikka lapsuus sijaisperheessä turvallista ja hyvää, tapaamiset laukaisee aina uudestaan ja uudestaan vanhat traumat pintaan. Ei voi olla vaikuttamatta, että viimestään murrosiässä ne sitten näkyvät jo kunnolla. Jos tapaamiset evättäisiin väkivaltaiselta vanhemmalta jo heti alusta lähtien, voisi olla useamman sijaislapsen tulevaisuus paljon parempi. Saisi elää turvallista ja onnellista lapsuutta, menneisyydestä riippumatta, ja käsitellä asiat sitten isompana, kun on siihen valmis.

    VastaaPoista
  2. Sirkka Rousu10. toukokuuta 2014 klo 18.55

    Kyse pitäisi tietenkin lain mukaan olla lapsen oikeudesta pitää yhteyttä hänelle tärkeisiin läheisiin. Jos tapaamiset eivät ole lapsen edun mukaisia (lapsi oirehtii pahaa oloaan tapaamisten johdosta), niin tapaamisia tulisi rajoittaa tai jopa lopettaa. Lapsen sosiaalityöntekijän tulee tehdä tällaiset päätökset. Päätökset pitää olla hyvin perusteltuja. Lapsen kanssa arkea elävät henkilöt, jotka tietävät miten lapsi reagoi, pitää välittää tällainen tieto sosiaalityöntekijälle. Rajoituspäätöksiä tehdään. Eikä kannata antaa lapsen vauroitua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi8. kesäkuuta 2014 klo 13.15

      Kiitos vastauksesta!Ymmärrän kyllä että lapsella lain mukaan oikeus tavata vanhempiaan, vaikka tämä voi joidenkin kohdalla merkitä pakko velvollisuutta. Ihmetyttää, kun vanhemmalla taas ei ole muita kuin oikeuksia, vaikka lapsi olisi sijoitettu, Sijoituksella yritetään turvata lapsen kasvu ja kehitys, mutta huostaanotto ei turvaa lapsen oikeutta normaaliin ja hyvään lapsuuteen, jos joutuu tapaamaan vanhempaansa, joka aiheuttaa turvattomuuden ja pelon tunteita, eikä vanhempi osaa nähdä mikä on lapsen etu, vaan ajattelee kaiken itsekkäästä näkökulmasta. Vanhempi saa tapaamisoikeuden lapseensa, vaikka olisi väkivaltainen tai olisi persoonallisuushäiriö tai vastaava, eikä hänen tarvi tehdä mitään muuttuakseen.Ei edes selvitetä onko kyseessä persoonallisuushäiriö, jos epäilystä on, eikä meidän sukulaislapsen isän edes rikosrekisteriä, vaikka sanoimme siitä. Miten nämä voi vaikuttaa lapseen ja tapaamistilanteisiin. Sijoitetun lapsen vanhempi saa yleensä joka tapauksessa tavata lasta, ja jopa miten huvittaa. Voi perua, kun ei itselle sovi, ja taas olla kuvioissa kun itse haluaa. Lapsi sen sijaan voi joutua tapaamisten takia käymään terapiassa jo pienestä asti, ja jopa aikuisuuteen asti, ja siitä eteenpäin. Tätä ihmettelen suuresti. Miksi ei sijoitetun lapsen vanhemmilta vaadita mitään, mutta lapsi joutuu kärsimään, halusi tai ei. Meidän tapauksessa sukulaislapseni läheiseksi voi sanoa isää vaan biologisessa mielessä, koska normaalia perhe elämää heillä ei koskaan ollut, ja oli puoli vuotta väliä, ettei viitsinyt isä lastaan edes tavata. Tämä aika tietenkin oli lapselle parempi, koska sinä aikana sai kehityksestä kinni, ja syntyi kiintymys suhde meihin ja meidän lapsiin. Lapsi ei ikinä puhu isästään. Mielestäni läheiset ihmiset ovat ne, jotka ovat lapsen elämässä tärkeitä ja rakkaita, oli ne sitten biologisia tai ei. Mutta kuten nyt Suomessakin oli järkyttävä Eerikan tapaus, ja Oulussa myös ollut nyt pari järkyttävää tapausta, joten pitäisi entistä enemmän pystyä suojelemaan lapsia omilta vanhemmiltaan, jos heistä ei ole vanhemmiksi. Tietenkin ihanne olisi, että jokainen lapsi saisi elämäänsä omat vanhempansa ja vielä asua heidän kanssaan, mutta valitettavasti lapsia tekevät myös sellaiset ihmiset, joista ei ole vanhemmiksi, eivätkä pysty katsomaan asioita lapsen edun mukaisesti. Toivottavasti jossakin vaiheessa lastensuojelussa herätään tähänkin ongelmaan. Meidän sukulaislapsen tapauksessa käytettiin avohuollon tukitoimet, kaikki mahdolliset, hyötyä ei ollut, joten aina niistä ei ole hyötyä, vaan silloin pitäisi enemmän panostaan hyvään sijaisperheeseen. Me saimme nyt tapaamiset harvennettua, onneksi sosiaalityöntekijä kuunteli meitä, ja lapsi saa tämän kesän nauttia normaalista elämästä, ilman tapaamisiin liittyviä pelkotiloja.

      Poista
  3. Sirkka Rousu14. kesäkuuta 2014 klo 10.06

    Hei, lapsella pitäisi minun mielestä olla oikeus aidosti olla myös tapaamatta vanhempaansa. Lapsella tulisi olla oikeus myös pysyvään huostaanottoon tai adoptioon tilanteissa, joissa vanhempi ei kertakaikkiaan ole kykenevä lapsesta huolehtimaan tukitoimista ja kuntouttamisesta huolimatta. Vanhemmalta tulisi edellyttää myös johonkin määräaikaan mennessä osoitusta siitä, että tilanne perheessä on parantunut. Esim. Ruotsissa taitaa olla kolme vuotta, jonka jälkeen on kyse lapsen pysyvästä sijoituksesta. Tämä suuntaisia ehdotuksia sisältyi siihen Toimiva Lastensuojelulu -raporttiin. Tätä mieltä olen ollut itse jo vuosien ajan. Lapsen pitää saada kiinnittyä häntä hoitaviin ellei vanhempien olosuhteissa tapahdu muutosta. Ja tietenkin vanhempien kuntoutumista on kaikin tavoin tuettava, mutta jos mikää ei tepsi. niin lapsella tulee olla oikeus elää muiden hoidossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi14. kesäkuuta 2014 klo 15.18

      Hei!Olen todella iloinen että olet tätä mieltä. Ruotsin malli kuulostaa hyvältä lapsen etua ajatellen. Täälläpäin sosiaalityöntekijä ei millään halua harventaa tapaamisia, vaikka aihetta todellakin olisi. Vertaistuki ryhmässäkin tämä ongelma on noussut esille, ja monella on huoli miten tapaamiset vaikuttaa lapsen henkiseen hyvinvointiin, tämän kasvaessa, kun huoli on jo nyt, kun tuntuu, että negatiivinen reagointi aika pitenee tapaamisten jälkeen, kun lapselle tulee ikää lisää. Jouduin tekemään paljon todistelu työtä sen eteen, että sosiaalityöntekijä kuunteli minua, ja kesän jälkeen saa nähdä, millä mallilla tapaamisia jatketaan.

      Poista
  4. Sirkka Rousu15. kesäkuuta 2014 klo 11.56

    Ole sinnikäs, Lapsen etu on tärkein!

    VastaaPoista


Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)