Hesari kirjoitti tämän aamuisessa 11.3.2012 pääkirjoituksessaan "Köyhyys johtaa huostaanottoihin" THL:n rekisteritutkimuksen tuloksista. Ne vahvistavat jo tähän astikin tiedettyjä asioita siitä, millaiset lapsen kasvuolosuhteet lisäävät riskiä sille, että lapsi on otettava huostaan. Riskiä lisää mm. lapsiperheen pitkäkestoiset taloudelliset vaikeudet eli lapsiperheköyhyys. Tästä ei pidä tietenkään vetää johtopäätöstä, että köyhän lapsiperheen vanhemmat eivät kykenisi toimimaan riittävän hyvinä vanhempina sen vuoksi, että ovat köyhiä.
Kun köyhyys on riski sille, että vanhemmat uupuvat jatkuvien taloudellisten huolien kanssa eläessään, niin miksi meiltä aina vaan puuttuu tahtoa tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä, jotka vähentäisivät lapsiperheiden köyhyyttä? Keinoja vähentää köyhyysriskiä on tietenkin olemassa. Oikeansuuntaisia päätöksiä on lähdetty tekemään nykyisen hallituksen toimesta, mutta niitä tarvittaisiin lisää.
Huostaanottojen vähentäminen on mahdollista. Siinä onnistuminen vaatii monenlaisia toimia ja eri tahojen yhteistyötä.
Linkitän tähän viimeisimmän Ahjo-lehden kolumnini, jossa on yhden lapsen tarina eräässä fiksussa kunnassa.
Linkki HS 11.3.2012 pääkirjoitukseen "Köyhyys johtaa huostaanottoihin".
Linkki Ahjo lehden kolumniini "Vähemmän toisenlaisia elämäntarinoita".
Nuorten yhteiskuntatakuu-työryhmän raportti 15.3.2012 tästä linkistä
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Kotihoidon tuesta ja sosiaalisesta kestävyysvajeesta
Parhaillaan käytävästä kotihoidontukikeskustelusta tuntuu unohtuvan valtiolta se, että julkinen hallinto on kokonaisuus, jonka me veronmaksajat pääosin rahoitamme. Julkinen hallinto koostuu erityisesti valtiosta ja kunnista. Jos valtio haluaa säästää kotihoidontuen maksuissa, mutta sen seurauksena aiheutetaan kunnille ja perheille tavoiteltua säästöä huomattavasti suurempi lisäkustannus - niin mitä järkeä tällaisessa "säästämisessä" on, ei mitään järkeä.
Ja tietenkin aina kun tehdään yhteiskuntapoliittisia päätöksiä, tulisi päätösten perustua tietoon ja kunnolliseen päätöksen vaikutusten ennakkoarviointiin: tässä kotihoidontukiasiassa tulisi arvioida päätöksen vaikutuksia ainakin lapsen, perheen vanhempien, työllisyyden, kustannusten ja esim. päivähoitopalvelujen näkökulmasta. Tähän mennessä keskusteluun ei ole tällaista tietoa tuotettu.
Sosiaalinen kestävyysvaje
Lauri Ihalainen kirjoitti hyvin Hesarin vieraskynässä 3.3.2012 nuorten yhteiskuntatakuusta, siitä millaista sosiaalista kestävyysvajetta olemme synnyttäneet jo tähän mennessä kun niin moni nuori ei ole löytänyt omaa koulutus- tai työpolkuansa, ja tätä menoa tulemme kasvattamaan lisää sosiaalista kestävyysvajetta. Ja siihen yhtenä tärkeänä torjuntalääkkeenä hallitus on antanut nuorille yhteiskunnan takuun, että jokaiselle nuorelle koulutus- ja/tai työurapolku järjestyy. Näistä nuorista tulee hetken päästä myös lasten vanhempia, joilla tulee olla mahdollisuus toimia riittävän hyvinä vanhempinakin.
Lue tästä Lauri Ihalaisen vieraskynä Yhteiskuntatakuu vaatii kansallisia talkoita.
Nuorten yhteiskuntatakuu-työryhmän 15.3.2012 julkistama raportti tästä linkistä.
Ja tietenkin aina kun tehdään yhteiskuntapoliittisia päätöksiä, tulisi päätösten perustua tietoon ja kunnolliseen päätöksen vaikutusten ennakkoarviointiin: tässä kotihoidontukiasiassa tulisi arvioida päätöksen vaikutuksia ainakin lapsen, perheen vanhempien, työllisyyden, kustannusten ja esim. päivähoitopalvelujen näkökulmasta. Tähän mennessä keskusteluun ei ole tällaista tietoa tuotettu.
Sosiaalinen kestävyysvaje
Lauri Ihalainen kirjoitti hyvin Hesarin vieraskynässä 3.3.2012 nuorten yhteiskuntatakuusta, siitä millaista sosiaalista kestävyysvajetta olemme synnyttäneet jo tähän mennessä kun niin moni nuori ei ole löytänyt omaa koulutus- tai työpolkuansa, ja tätä menoa tulemme kasvattamaan lisää sosiaalista kestävyysvajetta. Ja siihen yhtenä tärkeänä torjuntalääkkeenä hallitus on antanut nuorille yhteiskunnan takuun, että jokaiselle nuorelle koulutus- ja/tai työurapolku järjestyy. Näistä nuorista tulee hetken päästä myös lasten vanhempia, joilla tulee olla mahdollisuus toimia riittävän hyvinä vanhempinakin.
Lue tästä Lauri Ihalaisen vieraskynä Yhteiskuntatakuu vaatii kansallisia talkoita.
Nuorten yhteiskuntatakuu-työryhmän 15.3.2012 julkistama raportti tästä linkistä.
maanantai 27. helmikuuta 2012
Lisää osaavaa henkilöstöä alalle
1. Fakta: sosiaalityössä (myös lastensuojelualalla) on puute kelpoisuuslain mukaisista pätevistä työntekijöistä
2. Fakta: yliopistoista ei valmistu riittävästi sosiaalityöntekijöitä, ja osa valmistuvistakin sijoittuu muihin töihin kuin sosiaalityöhön
3. Fakta: vuodesta 2005 lähtien on Suomessa ollut kaksikanavainen ylemmän korkeakoulututkinnon koulutusjärjestelmä: master-tason tutkinnon voi suorittaa joko tiedekorkeakoulussa tai ammattikorkeakoulussa. Molemmat ovat ns. virkakelpoisia ylempiä korkeakoulututkintoja.
4. Fakta: sosiaalialan henkilöstön kelpoisuuslaki vuodelta 2005 ei mainitse kuitenkaan lainkaan ammattikorkeakoulusta valmistuneita ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita. Heitä ei ole sosiaalialan ammattien joukossa lainkaan.
5. Fakta: Sosiaalialan (myös lastensuojelualan) työpaikat ja asiakkaat tarvitsevat työntekijöitä, joilla on alan syvällinen osaaminen ja työkokemusta.
Henkilökohtainen esimerkki kelpoisuudestani ja kuvaus nykyisten ylemmän amk-tutkinnon suorittaneiden koulutuspolusta
Olen valmistunut sosionomiksi Tampereen yliopiston opetusjaostosta ja olen tuolla tutkinnolla määritelty kelpoiseksi silloisen kelpo-asetuksen mukaan myös sosiaalityöntekijän tehtäviin. Olen kyennyt tuolla tutkinnolla toimimaan erilaisissa, usein hyvin vaativissa sosiaalityön tehtävissä, olen johtanut sosiaalityötä, lastensuojelutyötä sekä sosiaalihuollon palveluja sekä kehittänyt alaa. Tätä kaikkea kykenin tekemään jo ennen kuin jatkoin yliopistollisia opintojani, tohtoritutkintoon asti.
Tänä päivänä opetan ylempää amk-tutkintoa opiskelevia, jotka ovat siis koulutusjärjestelmämme hierarkian mukaan suorittamassa ylempää korkeakoulututkintoa (taso 7., kv.kielenkäytössä master-taso). Kun he valmistuvat, heillä on takanaan sosiaalialan koulutusta ja siihen sisältyvää runsasta työelämäharjoittelua 210 op (sosionomi amk) + 90 op (sosionomi ylempi amk) = 300 op/ 5-6 vuotta. Heillä on lisäksi sosiaalialan työkokemusta vähintään 3 vuotta, joka vaaditaan jo ennen kuin voi hakea ylempää amk-tutkintoa suorittamaankaan. Useimmilla on työkokemusta tätä enemmän, ja hyvin usein vaativasta sosiaalialan/sosiaalityön asiakastyöstä.
Jos vertaan omaa (ja muiden tuon ajan sosionomikoulutuksen saaneiden) peruskoulutustaustaa ja sen antamia valmiuksia toimia sosiaalialalla ja sosiaalityössä – olemme pärjänneet hyvin ja työelämä on aina arvostanut meitä, en voi muuta kuin ihmetellä, miksi nykyisen ylemmän amk-tutkinnon suorittaneet eivät voisi olla kelpoisia toimimaan erilaisissa sosiaalityön tehtävissä, niin asiakastyössä, kuin johtamisen tehtävissä. Ja niille, jotka haluaisivat toimia sosiaalityöntekijöinä, sen tulisi olla mahdollista.
Sen sijaan, me laitamme heidät vielä kerran hakeutumaan koulunpenkille suorittamaan sosiaalityön maisteriopintoja (taso 7.) lähes alkuvaiheen opinnoista alkaen. Minusta tämä on resurssien haaskaamista (opiskelijan ja veronmaksajien) eikä vastaa asiakastyön työelämässä oleviin tarpeisiin eikä myöskään sosiaalialan ja -työn kehittämistarpeisiin.
Ylempi amk-tutkinto on ollut osa virallista koulutusjärjestelmäämme jo vuodesta 2005 lähtien ja sen tuottama sosiaalialan kelpoisuus tulee tietenkin määritellä myös meidän alan laeissa. Hallitusohjelmaan sisältyvää sosiaalialan ammattiharjoittamislakia ei myöskään voida laatia ilman, että kaikkien koulutusjärjestelmämme virallisten tutkintojen asemaa ei määriteltäisi. Se, saako nykyinen hallitus aikaiseksi ammattiharjoittamislain sosiaalialalle, jää tietenkin vielä nähtäväksi.
Valtioneuvoston hiljan hyväksymä opetuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma (KESU) kannustaa jatkamaan korkeakoulujen välisen yhteistyön kehittämistä, myös sosiaalialan tiedekorkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen kesken. Molemmilla on omat vahvuutensa ja paikkansa työelämässä.
Sosionomi (ylempi AMK) tutkinnon suorittaneet toki sijoittuvat hyvin koulutustaan vastaaviin työtehtäviin nykyisinkin, vaikkakaan eivät voi toimia muodollisesti pätevinä sosiaalityöntekijöinä. Osa heistä siinä tehtävässä kuitenkin toimii ns. epäpätevänä määräaikaisena työntekijänä, jonka työsuhde on aina katkolla. Mitä järkeä tässä on, varsinkin kun heillä on erinomaiset käytännön sosiaalialan työelämätaidot ja alan osaaminen.
Tiedekorkeakoulun ja ammattikorkeakoulun tulisi voida hyödyntää omaa osaamistaan väestön, sosiaalialan asiakkaiden ja työelämän tarpeisiin vastaamiseksi sekä sosiaalialan uudistamiseksi.
OKM:n ja STM:n tulee istua yhteisen pöydän ääreen ja tehdä ratkaisuja muuttuvan toimintaympäristön vaatimusten mukaan, kuten väestön ja työelämän muuttuvat tarpeet, kansainvälinen toimintaympäristö ja koulutetun työvoiman liikkuvuus ja saatavuus edellyttävät.
Pannaan kelpoisuuslaki kuntoon ja muodollinen pätevyys niille, joilla tämä osaaminen jo on!
2. Fakta: yliopistoista ei valmistu riittävästi sosiaalityöntekijöitä, ja osa valmistuvistakin sijoittuu muihin töihin kuin sosiaalityöhön
3. Fakta: vuodesta 2005 lähtien on Suomessa ollut kaksikanavainen ylemmän korkeakoulututkinnon koulutusjärjestelmä: master-tason tutkinnon voi suorittaa joko tiedekorkeakoulussa tai ammattikorkeakoulussa. Molemmat ovat ns. virkakelpoisia ylempiä korkeakoulututkintoja.
4. Fakta: sosiaalialan henkilöstön kelpoisuuslaki vuodelta 2005 ei mainitse kuitenkaan lainkaan ammattikorkeakoulusta valmistuneita ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita. Heitä ei ole sosiaalialan ammattien joukossa lainkaan.
5. Fakta: Sosiaalialan (myös lastensuojelualan) työpaikat ja asiakkaat tarvitsevat työntekijöitä, joilla on alan syvällinen osaaminen ja työkokemusta.
Henkilökohtainen esimerkki kelpoisuudestani ja kuvaus nykyisten ylemmän amk-tutkinnon suorittaneiden koulutuspolusta
Olen valmistunut sosionomiksi Tampereen yliopiston opetusjaostosta ja olen tuolla tutkinnolla määritelty kelpoiseksi silloisen kelpo-asetuksen mukaan myös sosiaalityöntekijän tehtäviin. Olen kyennyt tuolla tutkinnolla toimimaan erilaisissa, usein hyvin vaativissa sosiaalityön tehtävissä, olen johtanut sosiaalityötä, lastensuojelutyötä sekä sosiaalihuollon palveluja sekä kehittänyt alaa. Tätä kaikkea kykenin tekemään jo ennen kuin jatkoin yliopistollisia opintojani, tohtoritutkintoon asti.
Tänä päivänä opetan ylempää amk-tutkintoa opiskelevia, jotka ovat siis koulutusjärjestelmämme hierarkian mukaan suorittamassa ylempää korkeakoulututkintoa (taso 7., kv.kielenkäytössä master-taso). Kun he valmistuvat, heillä on takanaan sosiaalialan koulutusta ja siihen sisältyvää runsasta työelämäharjoittelua 210 op (sosionomi amk) + 90 op (sosionomi ylempi amk) = 300 op/ 5-6 vuotta. Heillä on lisäksi sosiaalialan työkokemusta vähintään 3 vuotta, joka vaaditaan jo ennen kuin voi hakea ylempää amk-tutkintoa suorittamaankaan. Useimmilla on työkokemusta tätä enemmän, ja hyvin usein vaativasta sosiaalialan/sosiaalityön asiakastyöstä.
Jos vertaan omaa (ja muiden tuon ajan sosionomikoulutuksen saaneiden) peruskoulutustaustaa ja sen antamia valmiuksia toimia sosiaalialalla ja sosiaalityössä – olemme pärjänneet hyvin ja työelämä on aina arvostanut meitä, en voi muuta kuin ihmetellä, miksi nykyisen ylemmän amk-tutkinnon suorittaneet eivät voisi olla kelpoisia toimimaan erilaisissa sosiaalityön tehtävissä, niin asiakastyössä, kuin johtamisen tehtävissä. Ja niille, jotka haluaisivat toimia sosiaalityöntekijöinä, sen tulisi olla mahdollista.
Sen sijaan, me laitamme heidät vielä kerran hakeutumaan koulunpenkille suorittamaan sosiaalityön maisteriopintoja (taso 7.) lähes alkuvaiheen opinnoista alkaen. Minusta tämä on resurssien haaskaamista (opiskelijan ja veronmaksajien) eikä vastaa asiakastyön työelämässä oleviin tarpeisiin eikä myöskään sosiaalialan ja -työn kehittämistarpeisiin.
Ylempi amk-tutkinto on ollut osa virallista koulutusjärjestelmäämme jo vuodesta 2005 lähtien ja sen tuottama sosiaalialan kelpoisuus tulee tietenkin määritellä myös meidän alan laeissa. Hallitusohjelmaan sisältyvää sosiaalialan ammattiharjoittamislakia ei myöskään voida laatia ilman, että kaikkien koulutusjärjestelmämme virallisten tutkintojen asemaa ei määriteltäisi. Se, saako nykyinen hallitus aikaiseksi ammattiharjoittamislain sosiaalialalle, jää tietenkin vielä nähtäväksi.
Valtioneuvoston hiljan hyväksymä opetuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma (KESU) kannustaa jatkamaan korkeakoulujen välisen yhteistyön kehittämistä, myös sosiaalialan tiedekorkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen kesken. Molemmilla on omat vahvuutensa ja paikkansa työelämässä.
Sosionomi (ylempi AMK) tutkinnon suorittaneet toki sijoittuvat hyvin koulutustaan vastaaviin työtehtäviin nykyisinkin, vaikkakaan eivät voi toimia muodollisesti pätevinä sosiaalityöntekijöinä. Osa heistä siinä tehtävässä kuitenkin toimii ns. epäpätevänä määräaikaisena työntekijänä, jonka työsuhde on aina katkolla. Mitä järkeä tässä on, varsinkin kun heillä on erinomaiset käytännön sosiaalialan työelämätaidot ja alan osaaminen.
Tiedekorkeakoulun ja ammattikorkeakoulun tulisi voida hyödyntää omaa osaamistaan väestön, sosiaalialan asiakkaiden ja työelämän tarpeisiin vastaamiseksi sekä sosiaalialan uudistamiseksi.
OKM:n ja STM:n tulee istua yhteisen pöydän ääreen ja tehdä ratkaisuja muuttuvan toimintaympäristön vaatimusten mukaan, kuten väestön ja työelämän muuttuvat tarpeet, kansainvälinen toimintaympäristö ja koulutetun työvoiman liikkuvuus ja saatavuus edellyttävät.
Pannaan kelpoisuuslaki kuntoon ja muodollinen pätevyys niille, joilla tämä osaaminen jo on!
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Lapsen mahdollisuus syntyä ilman päihdevaurioita
Keskustelua on käyty monien monien vuosien ajan lapsen mahdollisuudesta syntyä ilman päihdevauriota ja toisaalta raskaana olevan naisen oikeudesta päättää päihteiden käytöstään raskauden aikana ja siitä meneekö hoitoon vai ei. Jälleen yksi STM:n työryhmä valmistelee ehdotuksia asiasta. Nyt julkisuudessa olleet tiedot näistä ehdotuksista ovat oikeansuuntaisia: naiselle taattaisiin subjektiivinen oikeus päästä päihteiden käyttönsä johdosta hoitoon eli raskaana olevalla olisi olisi hoitotakuu päästä hoitoon pikimmmiten. Myös pakkohoito sekä ns. vapaaehtoinen pakkohoito olisi mahdollista syntyvän lapsen suojaamiseksi.
Jokainen FAS- ja Fae-oireyhtymästä kärsivä vauva on myös lastensuojelullisen tuen tarpeessa, usein hyvin intensiivisen laitoksessa tapahtuvan hoidon lisäksi tarvitaan vahvaa tukea, ehkä lapsen koko elämän ajan, koko perheelle. Näiden naisten ja syntyneiden vauvojen hoito on toteutettu menestyksellisesti päihde-ensikodeissa - toiminta on tuloksellista. Järjestämisvastuun näistä erityispalveluista tulisi kuulua sairaanhoitopiireille (ei kuntien sosiaalitoimelle kuten nykyisin), ja sairaanhoitopiiri puolestaan voisi hankkia nämä palvelut räätälöidysti kunkin asiakkaan tarpeiden mukaisesti esim. suoraan päihde-ensikodeilta - näin ainakin minun mielestä. On taloudellista käyttää niiden yksiköiden palveluja, joissa on useiden vuosien ajan kehitetty juuri tätä hoitoa.
Odotan mielenkiinnolla työryhmän esityksiä. Parhaillaan kaksi ylemmän amk-tutkinnon opiskelijaani on tekemässä opinnäytetyötä päihde-ensikotien vaikuttavuudesta.
Lue tästä myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus asiasta "Hoito ennen pakkohoitoa" 22.2.2012.
Jokainen FAS- ja Fae-oireyhtymästä kärsivä vauva on myös lastensuojelullisen tuen tarpeessa, usein hyvin intensiivisen laitoksessa tapahtuvan hoidon lisäksi tarvitaan vahvaa tukea, ehkä lapsen koko elämän ajan, koko perheelle. Näiden naisten ja syntyneiden vauvojen hoito on toteutettu menestyksellisesti päihde-ensikodeissa - toiminta on tuloksellista. Järjestämisvastuun näistä erityispalveluista tulisi kuulua sairaanhoitopiireille (ei kuntien sosiaalitoimelle kuten nykyisin), ja sairaanhoitopiiri puolestaan voisi hankkia nämä palvelut räätälöidysti kunkin asiakkaan tarpeiden mukaisesti esim. suoraan päihde-ensikodeilta - näin ainakin minun mielestä. On taloudellista käyttää niiden yksiköiden palveluja, joissa on useiden vuosien ajan kehitetty juuri tätä hoitoa.
Odotan mielenkiinnolla työryhmän esityksiä. Parhaillaan kaksi ylemmän amk-tutkinnon opiskelijaani on tekemässä opinnäytetyötä päihde-ensikotien vaikuttavuudesta.
Lue tästä myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus asiasta "Hoito ennen pakkohoitoa" 22.2.2012.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Kunta- ja palvelurakenneuudistus ja lastensuojelu
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen valtakunnalliset askelmerkit on jälleen uudessa mallissa. Edelliset hallitukset panivat kunnat rakentamaan erilaisiin yhteistyömalleihin perustuvia sosiaali- ja terveydenhuollon hallintomalleja. Vähimmäisvaatimus oli 20 000 asukkaan väestöpohja, joka tuolloin riitti siihen, että kunta sai järjestää sote-palvelut itsellisesti. Monenlaisia yhteistyökuvioita syntyikin. Rinnan kunta- ja palvelurakenneuudistuksen myös lastensuojelua kehitettiin seudulliseen ja maakunnalliseen väestöpohjaan perustuvaksi. Laadin itsekin silloiselle lastensuojelun kehittämisohjelmalle (STM:lle) seudullisia palveluja koskevan kehittämistarpeiden muistion sekä ehdotuksen lastensuojelun seutu/aluepalvelujen kehittämisestä. Myös Kaste-ohjelman hankkeet jatkoivat edelleen laajemmalle väestöpohjalle rakentuvien yhteistyömallien kehittämistä ja vakiinnuttamista. Lastensuojelun näkökulmasta kehitys on ollut erittäin myönteistä ja syntyneet rakenteet ovat lähteneet lastensuojelutyön sisällöllisistä kehittämistarpeista. Siksi niissä ollaankin useimmiten onnistuttu.
Suurissa kaupungeissa, joissa väestöpohja riittää varmistamaan monipuolisen palveluvalikoiman erilaisiin lastensuojelun tarpeisiin sekä osaamisen, on myös kehitetty lastensuojelutyötä niin, että paras osaaminen voitaisiin varmistaa (tosin henkilöstöpula ja vaihtuvuus on suuri laatu- ja osaamisongelma) ja palvelujen saatavuus. Toki - kuten tiedämme - lastensuojelun kehittäminen ei ole vielä ns. valmis. Elämänkaari-ajattelun mukaan on myös organisoitu saman johdon ja päätöksenteon alle esim. lasten, nuorten ja perheiden kaikki palvelualueet. Tämänkaltainen asiakkaiden tarpeista lähtevä toiminnan organisointi tuo tiiviiseen yhteistyöhön juuri ne, jotka työskentelevät saman väestöryhmän kanssa. Vaikuttavuus tulee varmasti paranemaan elämänkaari-toimintamallia toteuttavissa kunnissa. Helsinki tosin on hyvin myöhäjunassa, kun nyt ollaan yhdistämässä sosiaali- ja terveystoimet ja muodostamssa mammuttivirastoa, kun muualla tämä on tehty jo 20-30 vuotta sitten, ja siitä sote-mallista ollaan jo toimintaa kehittämässä muuhun suuntaan (kuten esim. elämänkaarimalliin).
Nykyinen hallitus on lähtenyt väärästä päästä kehittämään kunta- ja palvelurakennetta: ei kuntien tehtävien ja toiminnan sisältöjen kautta, kuten lastensuojelun kehittämistyössä lähdettiin. Nyt on korostunut erilaiset julkisuudessa olleet kuntakarttaharjoitukset, joilla asiat eivät kuitenkaan kehity niin, että vaikuttavuus paranisi ja kuistannukset olisi kohtuulliset. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että jotain täytyy kunta- ja palvelurakenteessa todellakin jo tehdä, mutta kysymys kuuluukiin - miten uudistus kannattaisi tehdä. Esimerkkiä voisi vaihteeksi hakea Tanskan kunta- ja maakunta uudistuksesta, jossa myös valtion aluetoimintojen rakenteet pantiin kuntauudistuksen yhteydessä uusiksi. Ja hyvässä yhteistyössä kuntien ja alueiden kanssa! VM:n vetämä kuntauudistus ei myöskään tunnu kulkevan samaan suuntaan STM:n vetämän sote-järjestämislain valmistelun kanssa - harmi, sillä nyt palaa taas paljon työaikaa ihan jonninjoutavaan puuhasteluun.
Lapsi- ja lastensuojelupolitiikka tarvitsee laajemman väestöpohjan kuin monissa kunnissa nyt on, mutta lapset, nuoret ja perheet tarvitsevat useimmat näistä palveluista lähipalveluina, sähköisinä palveluina, liikkuvina palveluina. Siitä olisi hyvä lähetä rakentamaan palvelulogistiikkaa ja tätä kautta kuntakarttaa.
Suurissa kaupungeissa, joissa väestöpohja riittää varmistamaan monipuolisen palveluvalikoiman erilaisiin lastensuojelun tarpeisiin sekä osaamisen, on myös kehitetty lastensuojelutyötä niin, että paras osaaminen voitaisiin varmistaa (tosin henkilöstöpula ja vaihtuvuus on suuri laatu- ja osaamisongelma) ja palvelujen saatavuus. Toki - kuten tiedämme - lastensuojelun kehittäminen ei ole vielä ns. valmis. Elämänkaari-ajattelun mukaan on myös organisoitu saman johdon ja päätöksenteon alle esim. lasten, nuorten ja perheiden kaikki palvelualueet. Tämänkaltainen asiakkaiden tarpeista lähtevä toiminnan organisointi tuo tiiviiseen yhteistyöhön juuri ne, jotka työskentelevät saman väestöryhmän kanssa. Vaikuttavuus tulee varmasti paranemaan elämänkaari-toimintamallia toteuttavissa kunnissa. Helsinki tosin on hyvin myöhäjunassa, kun nyt ollaan yhdistämässä sosiaali- ja terveystoimet ja muodostamssa mammuttivirastoa, kun muualla tämä on tehty jo 20-30 vuotta sitten, ja siitä sote-mallista ollaan jo toimintaa kehittämässä muuhun suuntaan (kuten esim. elämänkaarimalliin).
Nykyinen hallitus on lähtenyt väärästä päästä kehittämään kunta- ja palvelurakennetta: ei kuntien tehtävien ja toiminnan sisältöjen kautta, kuten lastensuojelun kehittämistyössä lähdettiin. Nyt on korostunut erilaiset julkisuudessa olleet kuntakarttaharjoitukset, joilla asiat eivät kuitenkaan kehity niin, että vaikuttavuus paranisi ja kuistannukset olisi kohtuulliset. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että jotain täytyy kunta- ja palvelurakenteessa todellakin jo tehdä, mutta kysymys kuuluukiin - miten uudistus kannattaisi tehdä. Esimerkkiä voisi vaihteeksi hakea Tanskan kunta- ja maakunta uudistuksesta, jossa myös valtion aluetoimintojen rakenteet pantiin kuntauudistuksen yhteydessä uusiksi. Ja hyvässä yhteistyössä kuntien ja alueiden kanssa! VM:n vetämä kuntauudistus ei myöskään tunnu kulkevan samaan suuntaan STM:n vetämän sote-järjestämislain valmistelun kanssa - harmi, sillä nyt palaa taas paljon työaikaa ihan jonninjoutavaan puuhasteluun.
Lapsi- ja lastensuojelupolitiikka tarvitsee laajemman väestöpohjan kuin monissa kunnissa nyt on, mutta lapset, nuoret ja perheet tarvitsevat useimmat näistä palveluista lähipalveluina, sähköisinä palveluina, liikkuvina palveluina. Siitä olisi hyvä lähetä rakentamaan palvelulogistiikkaa ja tätä kautta kuntakarttaa.
lauantai 28. tammikuuta 2012
Ihan iholla-kasvuryhmät sijais- ja adoptiovanhemmille
Pesäpuu ry on kehittänyt sijais- ja adopiovanhemmille Ihan iholla-kasvuryhmän toimintamallin. Ohjaaja Heidi Kaipion mukaan (Sosiaalitieto-lehti 1/2012) mukaan sijaisvanhemmuudessa ollaan aina voimakkaiden tunteiden äärellä. Ryhmissä vanhemmat pyrkivät tiedostamaan miten oma kasvuhistoria vaikuttaa vanhemmuuteen ja näin voi paremmin ymmärtää miksi reagoi tietyllä tavalla tilanteissa. Kasvuryhmissä harjoitellaan vuorovaikutukseen liittyviä taitoja ns. place-ajattelun mukaan. Se rakentuu leikkisyydestä, rakkaudesta, hyväksynnästä, uteliaisuudesta ja empatiasta. Lyhenne place tulee mallin amerikkalaisen kehittäjän Daniel Hughes:n englanninkielisistä sanoista.
Kasvuryhmistä löytyy lisätietoa Pesäpuu ry:n sivuilta, jonka linkin lisään kirjoituksen loppuun. Pesäpuu on kehittänyt sijaishuollon ja erityisesti perhehoidon lasten, nuorten ja vanhempien erilaisia tuen malleja jo yli kymmenen vuoden ajan, ja toimii lastensuojelun ja sen perhehoidon kehittämisen erityisosaamisen keskuksena. Se on tunnettu korkealaatuisesta ja hyvin osaavasta työstään. Olen järjestön työstä myös henkilökohtaisesti erittäin ylpeä, kun olen saanut olla sitä perustamassa (mm. Kuntaliitto oli perustajajäsen). Suomessa toimii hyvin monia erittäin ansioituneita ja erinomaisesta työstään tunnettuja järjestöjä, joista siis yksi on tämä pieni Pesäpuu.
Perhehoidostahan tuli vuoden alussa ensisijainen sijaishuollon muoto - sijaishuoltomuoto tulee tietenkin aina valita lapsen tarpeiden mukaan. Liian harva lapsi voi päästä perhehoitoon. Haaste on lastensuojelun palvelujärjestelmälle kova: sijaisperheitä tarvitaan lisää, heidän tulee saada ennakkovalmennus ja riittävästi tukea arkiseen sijoitetun lapsen hoitoonsa. Kuntien tilanne vaihtelee, ja liikaa: joissakin on perhehoitoa kehitetty vuosien ajan, ja joissakin siihen on ryhdytty hiljattain. Sijaisperheiden ja ammatillisten perhekotien sekä lastensuojelulaitosten tulisi muodostaa alueellaan verkosto, jossa voidaan saada keskinäistä tukea, kouluttautua yhdessä, sopia lomitusmallien toteuttamisesta jne. Tämänkaltaista verkostoyhteistyötä on jo joillakin alueilla Suomessa olemassa - sitä tarvitaan lisää. Sijaishuoltopaikka (perhe tai perhekoti) tarvitsee lähitukea, ja sitä voisivat nykyistä huomattavasti enemmän tuoda perheille esim. sosiaaliohjaajat ja perhetyöntekijät. Kaiken lähituen ei tarvitse olla yksin sosiaalityöntekijöiden harteilla.
Ilman sijaisperheitä, ei lapsia perhehoitoon pystytä nykyistä enempää sijoittamaan. Perheitä tarvitaan siis lisää. Jos olet kiinnostunut, ole yhteydessä oman kuntasi lastensuojeluun, josta kyllä neuvotaan eteenpäin. Monilla alueilla kunnat ovat sopineet yhteistyökäytännöistä, joilla esim. perheet valmennetaan.
Lastensuojeluunkin on rantautunut ymmärrys siitä, että vertaisuudessa on voimaa ja vertaisryhmiä voidaan (ja pitää) tukea ammattilaisten toimesta. Lapsille on erityisesti Pesäpuu ry ollut kehittämässä vertaisryhmä-toimintaa, samoin nuorille, ja myös sijoitettujen lasten vanhemmille, sekä sijaisvanhemmille. Mielenterveys- ja päihdetyössähän on vertaistoiminnalla hyvin pitkät perinteet ja juuret. Sieltä on lähtöisin myös ns. kokemusasiantuntijuus-termi. Kokemusasiantuntijoita tarvitaan mm. kun ammattilaisia koulutetaan tai palveluja kehitetään. Myös lääkärikoulutuksessa käytetään kokemusasiantuntijoita. Laitan linkin lisätietoon kokemusasiantuntijuudesta kirjoituksen loppuun.
Joku lukija varmaan jälleen kommentoi, että lapsen etu on saada kasvaa omien vanhempiensa hoidossa ja lapsen omaa perhettä ja vanhempia pitää tukea ja auttaa nykyistä paremmin ns. avohuollon tukitoimilla, tai niin ettei lastensuojelua tarvittaisi ollenkaan. Olen samaa mieltä näiden lukijoiden kanssa. Mutta tunnustan kuitenkin tosiasian, että on myös perheitä, joissa lapsi tai nuori on vakavassa vaarassa, ja heidät on sijoitettava pois kotoaan. Ja jatkossa siis ensisijaisesti perhehoitoon, tavallisiin sijaisperheisiin tai ammatillisiin perheisiin, tai ammatillisiin perhekoteihin.
Linkki Pesäpuu ry:n sijaisvanhempien valmennus ja tuki sivulle
Linkki kokemusasiantuntija-sivustolle.
Linkki kokemuskoulutus-sivustolle.
Kasvuryhmistä löytyy lisätietoa Pesäpuu ry:n sivuilta, jonka linkin lisään kirjoituksen loppuun. Pesäpuu on kehittänyt sijaishuollon ja erityisesti perhehoidon lasten, nuorten ja vanhempien erilaisia tuen malleja jo yli kymmenen vuoden ajan, ja toimii lastensuojelun ja sen perhehoidon kehittämisen erityisosaamisen keskuksena. Se on tunnettu korkealaatuisesta ja hyvin osaavasta työstään. Olen järjestön työstä myös henkilökohtaisesti erittäin ylpeä, kun olen saanut olla sitä perustamassa (mm. Kuntaliitto oli perustajajäsen). Suomessa toimii hyvin monia erittäin ansioituneita ja erinomaisesta työstään tunnettuja järjestöjä, joista siis yksi on tämä pieni Pesäpuu.
Perhehoidostahan tuli vuoden alussa ensisijainen sijaishuollon muoto - sijaishuoltomuoto tulee tietenkin aina valita lapsen tarpeiden mukaan. Liian harva lapsi voi päästä perhehoitoon. Haaste on lastensuojelun palvelujärjestelmälle kova: sijaisperheitä tarvitaan lisää, heidän tulee saada ennakkovalmennus ja riittävästi tukea arkiseen sijoitetun lapsen hoitoonsa. Kuntien tilanne vaihtelee, ja liikaa: joissakin on perhehoitoa kehitetty vuosien ajan, ja joissakin siihen on ryhdytty hiljattain. Sijaisperheiden ja ammatillisten perhekotien sekä lastensuojelulaitosten tulisi muodostaa alueellaan verkosto, jossa voidaan saada keskinäistä tukea, kouluttautua yhdessä, sopia lomitusmallien toteuttamisesta jne. Tämänkaltaista verkostoyhteistyötä on jo joillakin alueilla Suomessa olemassa - sitä tarvitaan lisää. Sijaishuoltopaikka (perhe tai perhekoti) tarvitsee lähitukea, ja sitä voisivat nykyistä huomattavasti enemmän tuoda perheille esim. sosiaaliohjaajat ja perhetyöntekijät. Kaiken lähituen ei tarvitse olla yksin sosiaalityöntekijöiden harteilla.
Ilman sijaisperheitä, ei lapsia perhehoitoon pystytä nykyistä enempää sijoittamaan. Perheitä tarvitaan siis lisää. Jos olet kiinnostunut, ole yhteydessä oman kuntasi lastensuojeluun, josta kyllä neuvotaan eteenpäin. Monilla alueilla kunnat ovat sopineet yhteistyökäytännöistä, joilla esim. perheet valmennetaan.
Lastensuojeluunkin on rantautunut ymmärrys siitä, että vertaisuudessa on voimaa ja vertaisryhmiä voidaan (ja pitää) tukea ammattilaisten toimesta. Lapsille on erityisesti Pesäpuu ry ollut kehittämässä vertaisryhmä-toimintaa, samoin nuorille, ja myös sijoitettujen lasten vanhemmille, sekä sijaisvanhemmille. Mielenterveys- ja päihdetyössähän on vertaistoiminnalla hyvin pitkät perinteet ja juuret. Sieltä on lähtöisin myös ns. kokemusasiantuntijuus-termi. Kokemusasiantuntijoita tarvitaan mm. kun ammattilaisia koulutetaan tai palveluja kehitetään. Myös lääkärikoulutuksessa käytetään kokemusasiantuntijoita. Laitan linkin lisätietoon kokemusasiantuntijuudesta kirjoituksen loppuun.
Joku lukija varmaan jälleen kommentoi, että lapsen etu on saada kasvaa omien vanhempiensa hoidossa ja lapsen omaa perhettä ja vanhempia pitää tukea ja auttaa nykyistä paremmin ns. avohuollon tukitoimilla, tai niin ettei lastensuojelua tarvittaisi ollenkaan. Olen samaa mieltä näiden lukijoiden kanssa. Mutta tunnustan kuitenkin tosiasian, että on myös perheitä, joissa lapsi tai nuori on vakavassa vaarassa, ja heidät on sijoitettava pois kotoaan. Ja jatkossa siis ensisijaisesti perhehoitoon, tavallisiin sijaisperheisiin tai ammatillisiin perheisiin, tai ammatillisiin perhekoteihin.
Linkki Pesäpuu ry:n sijaisvanhempien valmennus ja tuki sivulle
Linkki kokemusasiantuntija-sivustolle.
Linkki kokemuskoulutus-sivustolle.
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Perhesurmat ja lapsiperheiden arki
Perhesurmat järkyttävät. Ne myös nostavat vakavia kysymyksiä siitä, millaisessa maailmassa tämän ajan perheet elävät. On hyvä, että sisäasiainministeriö käynnistää tarkemmat tutkimukset - vastaavanlaista onnettomuustutkinnan selvitysprosessia ehdotimme jo jokunen vuosi sitten kun valmisteltiin sisäisen turvallisuuden ohjelmaa. Itse olin mukana Arjen turvallisuus- työryhmässa ja vetovastuussa sen alatyöryhmässä, jossa teimme analyysiä ja ehdotuksia lapsiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi.
Arjen turvallisuus-työryhmän ajatus oli, että eri toimijatahot voisivat oppia jotain tärkeää, kun tutkisimme ainakin kaikkein vakavimmat lapsiin kohdistuvat rikokset: sen mikä niihin johti, millaista tukea perhe ja lapset olivat saaneet, miten auttamisjärjestelmä toimi tai toimiko se ollenkaan jne. Tällaista tutkintaprosessia vertasimme ns. vakavien onnettomuuksien tutkintaprosessiin, jossa nimetään onnettomuutta selvittävä monialainen tutkintaryhmä ja tehdään tosi perusteellinen analyysi tapauksesta. Tavoitteena pyrkiä ehkäisemään vastaavankaltaiset tilanteet ja oppia kaikella tavalla asiasta. Tämänkaltaista tutkintaprosessia ei käynnistetä yleensä kuin ns. perinteisissä suuronnettomuuksissa. Työryhmä ehdotti, että käynnistettäisiin tällaisen tutkintamallin kokeilu rajatusti tutkimalla huolellisesti ainakin ne lapsiin kohdistuvat väkivaltarikokset, joissa lapsi kuoli väkivallan seurauksen. Poliisin tietoon tulee vuosittain runsaat 2000 lapseen kohdistunutta väkivaltarikosta ja noin 1000 seksuaalirikosta, ja tiedämme, että vain pieni osa tapauksista tulee poliisin tietoon - lähinnä vakavimmat, joissa on tarvittu sairaalahoitoa, poliisin puuttumista tai lastensuojelun väliintuloja.
Hyvä, jos siis nyt lähdetään tutkimaan näitä perhesurmiä perusteellisesti. Laitan tämän blogikirjoituksen loppuun linkin väkivaltasivustolle, ja myös aiheesta kirjoittamaani Ahjo- lehden blogiin.
Kuten Hesarin 15.1.2012 pääkirjoituksessa ansiokkaasti pohditaan, lapsiperheiden arkeen tarvitaan tukea ja myös sellaista toimintaa, jossa vanhemmat ja koko perhekin voivat keskustella muiden vanhempien kanssa. Hesarissa tuodaan esille MLL:n hyvä työ. Monissa kunnissa on nyt jo usean vuoden ajan kehitetty perhekeskustoimintaa ja rakennettu muutoinkin yhteistyötä ja verkostoja lapsiperhepalvelujen yhteistyöhön, jotta aina olisi erilaista arjen tukea saatavilla eri-ikäisten lasten vanhemmille ja perheelle. Edellisessä blogikirjoituksessani toin esille myös Nuorten Ystävien Vanhempien Akatemian upean toiminnan. Kehitystyötä on siis tehty ja sitä jatketaan, mutta enemmän voimavaroja tähän työhön yhteiskunnassamme pitäisi suuunnata. Ehkäiseminen on aina järkevämpää kuin korjaaminen - ja menetettyä elämäähän ei voi korjata millään.
Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula pohtii myös blogissaan perhesurmia. Hän ottaa esille mm. sen miksi vanhemmat eivät hae apua, vaikka sitä olisi tarjolla. Onko esimerkiksi lastensuojelun "maineelle" tehtävissä jotain, jotta vanhemmat rohkenevat ottaa yhteyttä myös lastensuojeluun apua ja tukea saadakseen?
Lue tästä linkistä Maria Kaisan 13.1.2012 blogi perhesurman herättämistää ajatuksista.
Linkki väkivalta-sivustolle, jota ylläpitää Oikeusministeriön Rikoksentorjuntaneuvosto (jonka jäsen ja sen väkivaltajaoston jäsen olen myös vuosia ollut).
Linkki HS pääkirjoitukseen 15.1.2012 Rankassa arjessa perheet tarvitsevat tukea.
Linkki Ahjo-lehden kolumniini Eetu ja Elias sängyn alla
Linkki sisäisen turvallisuuden ohjelmaan, sen Arjen turvallisuus-työryhmän raporttiin
Linkki Tarja Mankkisen artikkeliin valmisteilla olevasta kolmannesta sisäisen turvallisuuden ohjelmasta
Arjen turvallisuus-työryhmän ajatus oli, että eri toimijatahot voisivat oppia jotain tärkeää, kun tutkisimme ainakin kaikkein vakavimmat lapsiin kohdistuvat rikokset: sen mikä niihin johti, millaista tukea perhe ja lapset olivat saaneet, miten auttamisjärjestelmä toimi tai toimiko se ollenkaan jne. Tällaista tutkintaprosessia vertasimme ns. vakavien onnettomuuksien tutkintaprosessiin, jossa nimetään onnettomuutta selvittävä monialainen tutkintaryhmä ja tehdään tosi perusteellinen analyysi tapauksesta. Tavoitteena pyrkiä ehkäisemään vastaavankaltaiset tilanteet ja oppia kaikella tavalla asiasta. Tämänkaltaista tutkintaprosessia ei käynnistetä yleensä kuin ns. perinteisissä suuronnettomuuksissa. Työryhmä ehdotti, että käynnistettäisiin tällaisen tutkintamallin kokeilu rajatusti tutkimalla huolellisesti ainakin ne lapsiin kohdistuvat väkivaltarikokset, joissa lapsi kuoli väkivallan seurauksen. Poliisin tietoon tulee vuosittain runsaat 2000 lapseen kohdistunutta väkivaltarikosta ja noin 1000 seksuaalirikosta, ja tiedämme, että vain pieni osa tapauksista tulee poliisin tietoon - lähinnä vakavimmat, joissa on tarvittu sairaalahoitoa, poliisin puuttumista tai lastensuojelun väliintuloja.
Hyvä, jos siis nyt lähdetään tutkimaan näitä perhesurmiä perusteellisesti. Laitan tämän blogikirjoituksen loppuun linkin väkivaltasivustolle, ja myös aiheesta kirjoittamaani Ahjo- lehden blogiin.
Kuten Hesarin 15.1.2012 pääkirjoituksessa ansiokkaasti pohditaan, lapsiperheiden arkeen tarvitaan tukea ja myös sellaista toimintaa, jossa vanhemmat ja koko perhekin voivat keskustella muiden vanhempien kanssa. Hesarissa tuodaan esille MLL:n hyvä työ. Monissa kunnissa on nyt jo usean vuoden ajan kehitetty perhekeskustoimintaa ja rakennettu muutoinkin yhteistyötä ja verkostoja lapsiperhepalvelujen yhteistyöhön, jotta aina olisi erilaista arjen tukea saatavilla eri-ikäisten lasten vanhemmille ja perheelle. Edellisessä blogikirjoituksessani toin esille myös Nuorten Ystävien Vanhempien Akatemian upean toiminnan. Kehitystyötä on siis tehty ja sitä jatketaan, mutta enemmän voimavaroja tähän työhön yhteiskunnassamme pitäisi suuunnata. Ehkäiseminen on aina järkevämpää kuin korjaaminen - ja menetettyä elämäähän ei voi korjata millään.
Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula pohtii myös blogissaan perhesurmia. Hän ottaa esille mm. sen miksi vanhemmat eivät hae apua, vaikka sitä olisi tarjolla. Onko esimerkiksi lastensuojelun "maineelle" tehtävissä jotain, jotta vanhemmat rohkenevat ottaa yhteyttä myös lastensuojeluun apua ja tukea saadakseen?
Lue tästä linkistä Maria Kaisan 13.1.2012 blogi perhesurman herättämistää ajatuksista.
Linkki väkivalta-sivustolle, jota ylläpitää Oikeusministeriön Rikoksentorjuntaneuvosto (jonka jäsen ja sen väkivaltajaoston jäsen olen myös vuosia ollut).
Linkki HS pääkirjoitukseen 15.1.2012 Rankassa arjessa perheet tarvitsevat tukea.
Linkki Ahjo-lehden kolumniini Eetu ja Elias sängyn alla
Linkki sisäisen turvallisuuden ohjelmaan, sen Arjen turvallisuus-työryhmän raporttiin
Linkki Tarja Mankkisen artikkeliin valmisteilla olevasta kolmannesta sisäisen turvallisuuden ohjelmasta
lauantai 14. tammikuuta 2012
Yksilöllinen lastensuojelu on laadun ydintä - laatusuositus lähes valmis
ENSIN UUTINEN – LASTENSUOJELUN LAATUSUOSITUS ON VIITTÄ VAILLE VALMIS!
Kirjoitin alla olevan tekstini jo alkuviikosta (10.1.12) vastauksena Aulikki Kananojan artikkeliin, mutta julkaisen sen vasta nyt sillä SAIN ILAHDUTTAVAN sähköpostin STM:ltä, jolla pyydettiin viimeisiä kommentteja julkaisua vailla olevaan lastensuojelun kansalliseen laatusuositukseen. Ja ilahduttavaa oli myös se, että suositusteksti on kehittynyt jo vuosi sitten saatujen lausuntojen ja kommenttien perusteella. Hyvä suositus on siis tulossa.
Kiitos tekstin hiomisesta erityisesti STM:n Lotta Hämeen-Anttila ja THL:n Mikko Oranen!
--------------------------------------------------------------------------------------
Tässä alla kommentti-artikkelini Aulikki Kananojalle 10.1.2012.
Yksilöllinen lastensuojelu on laadun ydintä
Lastensuojelun asiakkaana olevat lapset, nuoret ja perheet tarvitsevat kansallisen laatusuosituksen. Suositus ei tuo kaavamaisuutta lastensuojeluun, kuten Aulikki Kananoja epäilee Helsingin Sanomien kirjoituksessaan (HS 9.1.2012). Laatusuosituksen avulla edistetään lasten ja perheiden oikeutta saada yksilöllistä, heidän tarpeidensa mukaista tukea ja apua.
Laatuvaatimuksia voidaan jäsentää rakenteen, prosessin ja tuloksen näkökulmasta. Lastensuojeluun vuonna 2009 kehitetyissä LapsiARVI-kriteereissä rakenteen laatutekijät luovat edellytykset laadulle, esimerkiksi taloudelliset resurssit, henkilöstön riittävyys ja osaaminen, toiminnan johtaminen ja kehittäminen sekä palvelujen saatavuus. Lastensuojelun tuki ja palvelujen toimivuus syntyy prosessissa, jonka keskeiset laatutekijät ovat asiakkaan ja hänen läheistensä osallisuus, palvelujen tosiasiallinen saatavuus yksilöllisten tarpeiden mukaan, yhteistyön ja vuorovaikutuksen toimivuus, tuen ja palvelujen suunnitelmallisuus sekä jatkuvuus. Tuloksiin liittyvissä laatutekijöissä on kyse siitä, mitä lastensuojelutyössä tulisi saada aikaan. Tällöin keskiössä ovat lapsen, nuoren ja perheen kokeman tuen ja avun hyödyllisyys, yhdessä asetettujen tavoitteiden saavuttaminen sekä lapsen tai nuoren kehityksen ja terveyden edistyminen ja elämäntilanteen paraneminen. Lastensuojelun tuloksellisuutta ja sen arviointia tarkastelin vuonna 2007 ilmestyneessä väitöskirjassani.
Tämänkaltaisten laatutekijöiden varmistaminen on jo vuosien ajan valmistelussa olleen kansallisen lastensuojelun laatusuosituksen tavoitteena. Lastensuojelutyön laatua koko maassa ohjaavaa laatusuositusta tarvitaan, kuten lehti pääkirjoituksessaan patistaa (HS 4.1.2012).
Oikeusturvan toteutuminen edellyttää, että lastensuojelu esimerkiksi tehdessään päätöksiä, toimii yhtenäisten kaavanmukaisten toimintamallien mukaan. Kaavamaisuus tässä merkityksessä varmistaa, että kaikki toimivat hyvien käytäntöjen mukaisesti ja ihmiset voivat luottaa siihen, että lastensuojelutyö ei ole mielivaltaista. Kaavamaisuuden sijaan lastensuojelussa tarvitaan tasalaatuisuutta, siis korkeaa laatua koko maassa.
linkki maksuttomaan julkaisuun LapsiARVI –kriteerit. Perusvaatimukset lastensuojelupalvelujen laadulle. Opas laadun arviointiin ja kehittämiseen.
---------------------------------------------------------------------------------------------
Toimin projektipäällikkönä ja kehittäjänä Kuntaliiton LapsiARVI-hankkeessa. Olen ollut jäsenenä lastensuojelun laatusuosituksia jo vuosia valmistelleessa STM:n epävirallisessa asiantuntijatyöryhmässä. Tätä ennen olin mukana työryhmässä, joka valmisteli kansallisessa lastensuojelun kehittämisohjelmassa (2004-2006) lastensuojelua koskevia periaatteita – tuon paperin sisältö toimi pohjapaperina nyt viimeistelyssä olevalle laatusuositukselle.
Kirjoitin alla olevan tekstini jo alkuviikosta (10.1.12) vastauksena Aulikki Kananojan artikkeliin, mutta julkaisen sen vasta nyt sillä SAIN ILAHDUTTAVAN sähköpostin STM:ltä, jolla pyydettiin viimeisiä kommentteja julkaisua vailla olevaan lastensuojelun kansalliseen laatusuositukseen. Ja ilahduttavaa oli myös se, että suositusteksti on kehittynyt jo vuosi sitten saatujen lausuntojen ja kommenttien perusteella. Hyvä suositus on siis tulossa.
Kiitos tekstin hiomisesta erityisesti STM:n Lotta Hämeen-Anttila ja THL:n Mikko Oranen!
--------------------------------------------------------------------------------------
Tässä alla kommentti-artikkelini Aulikki Kananojalle 10.1.2012.
Yksilöllinen lastensuojelu on laadun ydintä
Lastensuojelun asiakkaana olevat lapset, nuoret ja perheet tarvitsevat kansallisen laatusuosituksen. Suositus ei tuo kaavamaisuutta lastensuojeluun, kuten Aulikki Kananoja epäilee Helsingin Sanomien kirjoituksessaan (HS 9.1.2012). Laatusuosituksen avulla edistetään lasten ja perheiden oikeutta saada yksilöllistä, heidän tarpeidensa mukaista tukea ja apua.
Laatuvaatimuksia voidaan jäsentää rakenteen, prosessin ja tuloksen näkökulmasta. Lastensuojeluun vuonna 2009 kehitetyissä LapsiARVI-kriteereissä rakenteen laatutekijät luovat edellytykset laadulle, esimerkiksi taloudelliset resurssit, henkilöstön riittävyys ja osaaminen, toiminnan johtaminen ja kehittäminen sekä palvelujen saatavuus. Lastensuojelun tuki ja palvelujen toimivuus syntyy prosessissa, jonka keskeiset laatutekijät ovat asiakkaan ja hänen läheistensä osallisuus, palvelujen tosiasiallinen saatavuus yksilöllisten tarpeiden mukaan, yhteistyön ja vuorovaikutuksen toimivuus, tuen ja palvelujen suunnitelmallisuus sekä jatkuvuus. Tuloksiin liittyvissä laatutekijöissä on kyse siitä, mitä lastensuojelutyössä tulisi saada aikaan. Tällöin keskiössä ovat lapsen, nuoren ja perheen kokeman tuen ja avun hyödyllisyys, yhdessä asetettujen tavoitteiden saavuttaminen sekä lapsen tai nuoren kehityksen ja terveyden edistyminen ja elämäntilanteen paraneminen. Lastensuojelun tuloksellisuutta ja sen arviointia tarkastelin vuonna 2007 ilmestyneessä väitöskirjassani.
Tämänkaltaisten laatutekijöiden varmistaminen on jo vuosien ajan valmistelussa olleen kansallisen lastensuojelun laatusuosituksen tavoitteena. Lastensuojelutyön laatua koko maassa ohjaavaa laatusuositusta tarvitaan, kuten lehti pääkirjoituksessaan patistaa (HS 4.1.2012).
Oikeusturvan toteutuminen edellyttää, että lastensuojelu esimerkiksi tehdessään päätöksiä, toimii yhtenäisten kaavanmukaisten toimintamallien mukaan. Kaavamaisuus tässä merkityksessä varmistaa, että kaikki toimivat hyvien käytäntöjen mukaisesti ja ihmiset voivat luottaa siihen, että lastensuojelutyö ei ole mielivaltaista. Kaavamaisuuden sijaan lastensuojelussa tarvitaan tasalaatuisuutta, siis korkeaa laatua koko maassa.
linkki maksuttomaan julkaisuun LapsiARVI –kriteerit. Perusvaatimukset lastensuojelupalvelujen laadulle. Opas laadun arviointiin ja kehittämiseen.
---------------------------------------------------------------------------------------------
Toimin projektipäällikkönä ja kehittäjänä Kuntaliiton LapsiARVI-hankkeessa. Olen ollut jäsenenä lastensuojelun laatusuosituksia jo vuosia valmistelleessa STM:n epävirallisessa asiantuntijatyöryhmässä. Tätä ennen olin mukana työryhmässä, joka valmisteli kansallisessa lastensuojelun kehittämisohjelmassa (2004-2006) lastensuojelua koskevia periaatteita – tuon paperin sisältö toimi pohjapaperina nyt viimeistelyssä olevalle laatusuositukselle.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Lastensuojelun työvälineitä - Taikamatka ja Vanhempien Akatemia
Lastensuojelutyössä käytetään nykyisin hyvin monenlaisia menetelmiä ja välineitä, joiden tasapuoliseen esittelyyn en aio ryhtyä. Luen alan ammattikirjallisuutta ja lehtiä, joista poimin silloin tällöin esiteltäväksi joitakin.
Taikamatka-työväline
Lapsen elämänkulun jäsentyminen lapselle on tärkeää, kuten kenelle tahansa meistä oman elämänjanan hahmottaminen. Lastensuojelulapsen elämässä se on usein paljon vaikeampaa. Siihen tarvitaan välineitä, joilla voidaan taltioida elämän erilaisia asioita ja tapahtumia: oman elämäni kirja, valokuvat, verkostokartat, sukupuut jne. Nyt on tämän työn tueksi kehitetty myös tietokoneella käytettävä elämäntarina ja muistelupeli, jolla voidaan kartoittaa ja kuvata lapsen kokemuksia leikinomaisin keinoin.
Pelastakaa Lapset ry:n aloitteesta on syntynyt Taikamatkapeli, jota on kehitetty ja se on testikäytössä nyt järjestön Pohjois-Suomen aluetoimistossa. Pelin on tehnyt vapaaehtoistyönä Susanna Ojalehto. (lähde: Pelastakaa Lapset jäsenlehti 5/2011, jossa työvälineestä puhutaan "Kohtaamisen työvälineenä"). En löytänyt Pelan sivuilta lisätietoa asiasta. Seurataan siis uutisointia.
Vanhempien Akatemia
Toinen esiteltävä asia liittyy ehkäisevään lastensuojeluun. Olen tästä kirjoittanut jo aiemminkin. Minusta on hienoa, että Nuorten Ystävät ry, joka perinteisesti ja vahvemmin on tunnettu erityisesti lastensuojelun sijaishuollosta, on käynnistänyt toiminnan, joka tavoittaa periaatteessa kaikki vanhemmat. Ray:n tuella toteutetaan 2011-2013 Vanhempien Akatemia-hanke, jossa järjestetään mm. erittäin suosituksi tulleita yleisöluentoja vanhemmuutta ja perhettä koskevista teemoista huippu-asiantuntijoiden kanssa. Lisäksi luodaan pysyvää verkostopohjaista toimintaa vanhemmille vanhempien kanssa. Lisäksi järjestetään koulutusta ja valmennusta mm. vuorovaikutustaitoihin ja parisuhteeseen liittyen, Eroneuvo-tilaisuuksia, perheliikuntakursseja, erilaisia työpajoja elokuvanteon, romulelujen yms. parissa, vanhempainiltoja netissä, isät halutaan myös poistaa paitsiosta isille suunntalulla toiminnalla.
Minusta tämä on sellaista toimintaa, johon kaikki vanhemmat eri kunnissa pitäisi päästä osalliseksi - nyt hanke toimii pääosin Oulun seudulla (yleisöluentoja on ollut koko Suomen alueella). Tämänkaltainen eri toimijoiden yhteistyöhön (neuvolat, päivähoito, järjestöt, liikuntaseurat, koulut, nuoristyö jne.)perustuva toiminta tulee olla vakiintunut osa kehittyvää perhekeskus-toimintatapaa. Perhekeskus-toimintapaa kehitetään parhaillaan lukuisissa kunnissa yhteistyössä. Toimintatapa voi toimia, vaikka ajatuksella, että jokainen päiväkoti ja koulu on lapsiperheen voimavarakeskus, jonka tiloissa voivat myös vanhemmat omaehtoisesti kokoontua ja jossa muutoinkin toimitaan Vanhempien Akatemian tavoin kunkin lapsuuden ikävaiheen tarpeiden mukaisesti.
Klikkaa tästä Vanhempien Akatemian sivuille.
Taikamatka-työväline
Lapsen elämänkulun jäsentyminen lapselle on tärkeää, kuten kenelle tahansa meistä oman elämänjanan hahmottaminen. Lastensuojelulapsen elämässä se on usein paljon vaikeampaa. Siihen tarvitaan välineitä, joilla voidaan taltioida elämän erilaisia asioita ja tapahtumia: oman elämäni kirja, valokuvat, verkostokartat, sukupuut jne. Nyt on tämän työn tueksi kehitetty myös tietokoneella käytettävä elämäntarina ja muistelupeli, jolla voidaan kartoittaa ja kuvata lapsen kokemuksia leikinomaisin keinoin.
Pelastakaa Lapset ry:n aloitteesta on syntynyt Taikamatkapeli, jota on kehitetty ja se on testikäytössä nyt järjestön Pohjois-Suomen aluetoimistossa. Pelin on tehnyt vapaaehtoistyönä Susanna Ojalehto. (lähde: Pelastakaa Lapset jäsenlehti 5/2011, jossa työvälineestä puhutaan "Kohtaamisen työvälineenä"). En löytänyt Pelan sivuilta lisätietoa asiasta. Seurataan siis uutisointia.
Vanhempien Akatemia
Toinen esiteltävä asia liittyy ehkäisevään lastensuojeluun. Olen tästä kirjoittanut jo aiemminkin. Minusta on hienoa, että Nuorten Ystävät ry, joka perinteisesti ja vahvemmin on tunnettu erityisesti lastensuojelun sijaishuollosta, on käynnistänyt toiminnan, joka tavoittaa periaatteessa kaikki vanhemmat. Ray:n tuella toteutetaan 2011-2013 Vanhempien Akatemia-hanke, jossa järjestetään mm. erittäin suosituksi tulleita yleisöluentoja vanhemmuutta ja perhettä koskevista teemoista huippu-asiantuntijoiden kanssa. Lisäksi luodaan pysyvää verkostopohjaista toimintaa vanhemmille vanhempien kanssa. Lisäksi järjestetään koulutusta ja valmennusta mm. vuorovaikutustaitoihin ja parisuhteeseen liittyen, Eroneuvo-tilaisuuksia, perheliikuntakursseja, erilaisia työpajoja elokuvanteon, romulelujen yms. parissa, vanhempainiltoja netissä, isät halutaan myös poistaa paitsiosta isille suunntalulla toiminnalla.
Minusta tämä on sellaista toimintaa, johon kaikki vanhemmat eri kunnissa pitäisi päästä osalliseksi - nyt hanke toimii pääosin Oulun seudulla (yleisöluentoja on ollut koko Suomen alueella). Tämänkaltainen eri toimijoiden yhteistyöhön (neuvolat, päivähoito, järjestöt, liikuntaseurat, koulut, nuoristyö jne.)perustuva toiminta tulee olla vakiintunut osa kehittyvää perhekeskus-toimintatapaa. Perhekeskus-toimintapaa kehitetään parhaillaan lukuisissa kunnissa yhteistyössä. Toimintatapa voi toimia, vaikka ajatuksella, että jokainen päiväkoti ja koulu on lapsiperheen voimavarakeskus, jonka tiloissa voivat myös vanhemmat omaehtoisesti kokoontua ja jossa muutoinkin toimitaan Vanhempien Akatemian tavoin kunkin lapsuuden ikävaiheen tarpeiden mukaisesti.
Klikkaa tästä Vanhempien Akatemian sivuille.
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Lastensuojelun kehittyminen näkyy hienoisesti tilastoissa ja tutkimuksissa
Tämä on pitkä blogikirjoitus.
Referoin ja tulkitsen tässä Kuusikko-kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere, Oulu) vuoden 2010 tilastollista vertailuraporttia sekä Kuntaliiton lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmiin liittynyttä kyselytutkimusraporttia (Rousu & Keltanen 2011, tulossa).
Lastensuojelua on kehitetty viimeisen 10-15 vuoden ajan erityisen paljon: lastensuojelun kehittämisohjelma, Kaste-hankkeet, Perhekeskus-hanke ja lukuisat muut. Muutosta parempaan on varmasti tapahtunut Reino Salon 1956 esille nostamissa asioissa, kuten lapsen ja perheen kohtaaminen tunnetasolla, varhainen tuki ja kokonaisvaltainen auttaminen ja kasvuolojen riskien vähentäminen. Näissä tarvitaan kuitenkin jatkuvaa osaamisen parantamista. Yhteiskunta muuttuu, lasten ja perheiden tarpeet muuttuvat ja siksi myös lastensuojelua tulee koko ajan kehittää. Eikä ihan kaikki lastensuojelutyön perusedellytyksetkään ole tänä päivänä vielä kunnossa, kuten alla olevasta yhteenvedostani käy ilmi.
Kuusikko-kunnissa:
Lastensuojeluilmoitusten määrät ovat kasvaneet keskimäärin 10 % edellisestä (2009) vuodesta.
Hyvä, sillä tämä oli myös uuden lain tavoite: selvittää lapsen ja perheen tuen tarve mahdollisimman varhain. Ilmoituksista noin puolet oli sellaisia, joissa lapsen tilanteesta tehtiin lastensuojelutarpeen selvitys. Kuntaliiton tutkimuksesta (Rousu & Keltanen 2011, tulossa) selviää, miksi kaikki ilmoitukset eivät johda selvitykseen, kuten lapsesta oli selvitys jo käynnissä, selvitys oli juuri tehty, lapsi on jo lastensuojelun asiakkaana.
Lapsen ja perheen tuen tarpeen selvittämisen jälkeen, lastensuojelun asiakkuus keskimäärin noin 40 %:ssa myös päättyy tässä vaiheessa.
Hyvä, sillä selvitystyö tehdään Kuntaliiton tutkimuksen (Rousu & Keltanen 2011, tulossa) mukaan pääasiallisesti hyvin räätälöidysti kunkin lapsen ja perheen tarpeiden mukaan. Näin ollen voidaan tulkita myös, että selvityksen yhteydessä lapselle ja perheelle järjestetään heidän mahdollisesti tarvitsemiaan muita tukitoimia. Näin lapsen ja perheen ei ole tarve jatkaa lastensuojelun asiakkaana.
Avohuollon asiakasmäärät ovat keskimäärin kasvaneet edellisestä vuodesta vajaa 5 %. Hyvä, sillä lastensuojelulain tavoitteena on ollut tehostaa niiden lasten ja perheiden tukea, joiden arvioidaan tarvitsevan avohuollon tukitoimia.
Lastensuojelun kokonaiskustannukset laskivat aavistuksen edellisestä vuodesta, vaikka esim. henkilöstön palkkakulut nousivat kohtuullisen paljon: Helsingissä, Espoossa ja Turussa on korkeimmat kokonaiskustannukset suhteutettuna asiakasmääriin. Kun kustannukset suhteutetaan alle 18-20v. väestöön, ovat korkeimmat kustannukset Helsingissä (1275e /alle 18-20v.) ja Turussa (1195e /alle 18-20v.). Kustannuksia näissä kahdessa kunnassa selittää laitospainotteisempi palvelurakenne.
Avohuollon kustannukset ovat laskeneet hieman edellisestä vuodesta. Huonoa, jos se merkitsee, että lapset ja perheet eivät saa tarpeidensa mukaista riittävää tukea. Mutta hyvää, jos taustalla on sellaisten tukitoimien kehittäminen, jotka auttavat lasta ja perhettä heidän arjessaan tehokkaasti, mutta ovat kustannuksiltaan edullisempia. Viitettä tästä on Kuusikkoraportissa ja Kuntaliiton kyselyssä, jossa avohuollon tukitoimien valikko on monipuolinen. Avohuollon kustannukset ovat Kuusikko-kunnissa keskimäärin 172 euroa/ alle 18-20v. väestö, ja 2284 euroa / avohuollon ja jälkihuollon asiakkaat.
Sijoitettujen lasten määrät kasvoivat kaikissa muissa Kuusikko-kunnissa, paitsi Helsingissä (-0,6 %), keskimäärin kasvu oli 7,8 %. Tämä on huonoa, jos avohuollon tukitoimin ei kyetä saamaan parannusta lapsen kehitykseen ja terveyteen. Hyvää sijoitusten kasvussa on se, että jokainen lapsi tai nuori pääsee sijaishuoltoon jos on sijaishuollon tarpeessa.
Huostaanotot tehtiin Kuusikko-kunnissa lapsen ja vanhempien suostumukseen perustuvana päätöksenä keskimäärin vajaa 70 %:ssa, ja hallinto-oikeuden päättäminä noin 30 %:ssa. Ero kaupunkien välillä ovat hyvin suuria, mikä kertonee työkäytännöistä ja palvelujärjestelmästä enemmänkin kuin lasten tilanteesta. Esimerkiksi Helsingissä huostaanotot perustuivat suostumukseen 73,3 %:ssa ja hallinto-oikeuden päätökseen 26,7 %, kun Tampereella suostumukseen perustui 49,3 % ja hallinto-oikeus päätti 50,7 %:a huostaanotoista.
Sijaiserhehoito on lisääntynyt selkeästi edellisestä vuodesta Kuusikko-kunnissa ja ostopalvelulaitosten käyttö vähentynyt. Perhehoitoa on eniten Oulussa 79,6 % ja Tampereella 51,5 % ja pienin osuus on Turussa 30,8 %. Tällainen palvelurakenne selittää suurimman osan kustannuksista. Lapsia sijoitetaan läheis/sukulaisperheisiin vielä hyvin vähän, esim. Helsingissä 52 lasta (kaikista 1958 sijoitetusta lapsesta). Tilanne on edelleen siis huono sekä perhehoidon osalta (Oulua ja joitakin muita kuntia lukuun ottamatta) että läheis/sukulaisperheisiin sijoitusten osalta, mutta on sentään kehittynyt.
Sijoitusten kustannukset ovat laskeneet Helsingissä ja Oulussa, muissa kaupungeissa kustannukset ovat nousseet hiukan. Taustalla on vaativahoitoisten lasten määrän nousu, vaikka sijoitettujen määrä olisikin laskenut. Turussa käytettiin reilu 55 000 euroa lasta kohden vuonna 2010, Helsingissä vajaa 50 000 euroa ja Oulussa vajaa 22 000 euroa sijoitettua lasta kohden vuodessa. Sijoitusten kustannukset alle 18-20 v. väestöä kohden olivat Turussa 1042 euroa, Helsingissä 1005 euroa, ja Oulussa 361 euroa. Keskimääräinen hoitovuorokausihinta oli kunnallisessa laitoksessa 268 e/vrk, ostopalvelulaitoksessa 237 e/vrk, ammatillisessa perhekodissa 159 e/vrk ja perhehoidossa 64 e/vrk. Sijaishuoltomuodon hintalappu voi siis olla hyvin erilainen. Tutkimusten mukaan hyvin tuettu sijaisperhe tai ammatillinen perhekoti, johon lapsi voi kiinnittyä, on myös lasten myöhemmän selviytymisen kannalta hyvä ratkaisu.
Sijaishuoltoa on kunnissa kehitetty voimaperäisesti viime vuosina, mm. kouluttamalla päivystäviä perheitä ja perheiden työn tukea muutoinkin lisätty (esim. Oulu). Sama kehitys käy ilmi myös Kuntaliiton kyselytutkimuksesta (Rousu & Keltanen 2011, tulossa).
Heikko lenkki lastensuojelussa on yhdellä vastuutyöntekijällä olevan asiakasmäärän suuruus sekä Kuusikko-raportin että Kuntaliiton tutkimuksen tietojen mukaan.
Kuusikko-kunnissa yhdellä avohuollon vastuusosiaalityöntekijällä olevien lasten määrää (luvussa ei siis ole mukana sijoitettujen ja jälkihuollossa olevien lasten määrä): Keskimäärin Kuusikko-kunnissa työntekijällä oli yhteensä 76 lapsen asiakkuusvastuu. Heikoin tilanne oli Turussa, jossa yksi vastuusosiaalityöntekijä hoiti 112 lapsen elämää koskevia asioita ja paras tilanne oli Helsingissä 61 lasta. Vastaava tulos käy ilmi Kuntaliiton raportista.
Lastensuojelu ei voi mitenkään olla niin vaikuttavaa kuin se voisi olla
- kun yhdellä sosiaalityöntekijällä on vastuullaan tällaiset määrät lapsia ja heidän elämäänsä koskevat ratkaisut,
- kun työntekijöiden vaihtuvuus on hyvin suuri,
- kun isolla osalla työntekijöistä ei ole kelpoisuuslain mukaista pätevyyttä sosiaalityöntekijän työhön,
- puhumattakaan että työntekijöillä olisi erikoistumiskoulutus juuri lastensuojeluun (ks. edellinen blogini, Salo 1956).
STM:N pöydällä edelleen odottavan Kansallisen lastensuojelun laatusuositusluonnoksen mukaan asiakasmäärämitoituksen tulisi olla: 35 lasta/vastuutyöntekijä silloin kun käytettävissä on myös muuta tukea, ja 20 lasta/vastuutyöntekijä silloin kun lapsen ja perheen tuki on pääosin sosiaalityöntekijän työn varassa.
Kaukana ollaan siis suositusluonnoksen asiakasmäärämitoituksesta. Ja mitoituskin on liian suuri, jos oikeasti ajatellaan mitä yksi työntekijä ehtii viikkotyöaikansa kuluessa tekemään kun osa työajasta menee myös muuhun työhön kuin suoraan asiakastyöhön.
Jotain tälle asialle siis pitäisi jo kiireesti tehdä! Olen asiasta tässäkin blogissa kirjoittanut jo aiemmin vaatimalla ”Kunnallisen lastensuojelun sosiaalityön pelastusohjelman laatimista”. Ilman sellaista, veikkaan ettei lastensuojelun tuloksellisuus parane.
Kuntaliiton tutkimuksesta käy ilmi, että kunnissa on kehitetty lastensuojelua ja uudistamistyötä aiotaan jatkaa kunnissa hyvin kokonaisvaltaisesti lasten, nuorten ja perheiden koko palvelujärjestelmässä ja lapsi- ja perhekohtaisessa lastensuojelussa.
Tärkeimmät voimavarat on tietenkin lapsen lähellä, perheessä, vertaissuhteissa ja arjen kasvuyhteisöissä kuten päivähoidossa ja koulussa. Niiden voimavaroista pitää pitää huolta – se vähentää lastensuojelun tarvetta.
Lastensuojelun 2010 tilastoihin löytyykin jo linkki etusivultani.
Linkki Kuusikko-raporttiin.
Linkki aiemmin kirjoittamaani blogiin kunnallisen lastensuojelun sosiaalityön pelastamisesta.
Olen kirjoittanut lastensuojelun kehittämisestä myös hyvin monissa muissa blogeissani.
Kuntaliiton tulossa olevasta kyselytutkimusraportin (Rousu & Keltanen 2011) julkaisemisesta voi kysellä Kuntaliitosta. Käsikirjoituksen olemme tehneet.
Referoin ja tulkitsen tässä Kuusikko-kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere, Oulu) vuoden 2010 tilastollista vertailuraporttia sekä Kuntaliiton lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmiin liittynyttä kyselytutkimusraporttia (Rousu & Keltanen 2011, tulossa).
Lastensuojelua on kehitetty viimeisen 10-15 vuoden ajan erityisen paljon: lastensuojelun kehittämisohjelma, Kaste-hankkeet, Perhekeskus-hanke ja lukuisat muut. Muutosta parempaan on varmasti tapahtunut Reino Salon 1956 esille nostamissa asioissa, kuten lapsen ja perheen kohtaaminen tunnetasolla, varhainen tuki ja kokonaisvaltainen auttaminen ja kasvuolojen riskien vähentäminen. Näissä tarvitaan kuitenkin jatkuvaa osaamisen parantamista. Yhteiskunta muuttuu, lasten ja perheiden tarpeet muuttuvat ja siksi myös lastensuojelua tulee koko ajan kehittää. Eikä ihan kaikki lastensuojelutyön perusedellytyksetkään ole tänä päivänä vielä kunnossa, kuten alla olevasta yhteenvedostani käy ilmi.
Kuusikko-kunnissa:
Lastensuojeluilmoitusten määrät ovat kasvaneet keskimäärin 10 % edellisestä (2009) vuodesta.
Hyvä, sillä tämä oli myös uuden lain tavoite: selvittää lapsen ja perheen tuen tarve mahdollisimman varhain. Ilmoituksista noin puolet oli sellaisia, joissa lapsen tilanteesta tehtiin lastensuojelutarpeen selvitys. Kuntaliiton tutkimuksesta (Rousu & Keltanen 2011, tulossa) selviää, miksi kaikki ilmoitukset eivät johda selvitykseen, kuten lapsesta oli selvitys jo käynnissä, selvitys oli juuri tehty, lapsi on jo lastensuojelun asiakkaana.
Lapsen ja perheen tuen tarpeen selvittämisen jälkeen, lastensuojelun asiakkuus keskimäärin noin 40 %:ssa myös päättyy tässä vaiheessa.
Hyvä, sillä selvitystyö tehdään Kuntaliiton tutkimuksen (Rousu & Keltanen 2011, tulossa) mukaan pääasiallisesti hyvin räätälöidysti kunkin lapsen ja perheen tarpeiden mukaan. Näin ollen voidaan tulkita myös, että selvityksen yhteydessä lapselle ja perheelle järjestetään heidän mahdollisesti tarvitsemiaan muita tukitoimia. Näin lapsen ja perheen ei ole tarve jatkaa lastensuojelun asiakkaana.
Avohuollon asiakasmäärät ovat keskimäärin kasvaneet edellisestä vuodesta vajaa 5 %. Hyvä, sillä lastensuojelulain tavoitteena on ollut tehostaa niiden lasten ja perheiden tukea, joiden arvioidaan tarvitsevan avohuollon tukitoimia.
Lastensuojelun kokonaiskustannukset laskivat aavistuksen edellisestä vuodesta, vaikka esim. henkilöstön palkkakulut nousivat kohtuullisen paljon: Helsingissä, Espoossa ja Turussa on korkeimmat kokonaiskustannukset suhteutettuna asiakasmääriin. Kun kustannukset suhteutetaan alle 18-20v. väestöön, ovat korkeimmat kustannukset Helsingissä (1275e /alle 18-20v.) ja Turussa (1195e /alle 18-20v.). Kustannuksia näissä kahdessa kunnassa selittää laitospainotteisempi palvelurakenne.
Avohuollon kustannukset ovat laskeneet hieman edellisestä vuodesta. Huonoa, jos se merkitsee, että lapset ja perheet eivät saa tarpeidensa mukaista riittävää tukea. Mutta hyvää, jos taustalla on sellaisten tukitoimien kehittäminen, jotka auttavat lasta ja perhettä heidän arjessaan tehokkaasti, mutta ovat kustannuksiltaan edullisempia. Viitettä tästä on Kuusikkoraportissa ja Kuntaliiton kyselyssä, jossa avohuollon tukitoimien valikko on monipuolinen. Avohuollon kustannukset ovat Kuusikko-kunnissa keskimäärin 172 euroa/ alle 18-20v. väestö, ja 2284 euroa / avohuollon ja jälkihuollon asiakkaat.
Sijoitettujen lasten määrät kasvoivat kaikissa muissa Kuusikko-kunnissa, paitsi Helsingissä (-0,6 %), keskimäärin kasvu oli 7,8 %. Tämä on huonoa, jos avohuollon tukitoimin ei kyetä saamaan parannusta lapsen kehitykseen ja terveyteen. Hyvää sijoitusten kasvussa on se, että jokainen lapsi tai nuori pääsee sijaishuoltoon jos on sijaishuollon tarpeessa.
Huostaanotot tehtiin Kuusikko-kunnissa lapsen ja vanhempien suostumukseen perustuvana päätöksenä keskimäärin vajaa 70 %:ssa, ja hallinto-oikeuden päättäminä noin 30 %:ssa. Ero kaupunkien välillä ovat hyvin suuria, mikä kertonee työkäytännöistä ja palvelujärjestelmästä enemmänkin kuin lasten tilanteesta. Esimerkiksi Helsingissä huostaanotot perustuivat suostumukseen 73,3 %:ssa ja hallinto-oikeuden päätökseen 26,7 %, kun Tampereella suostumukseen perustui 49,3 % ja hallinto-oikeus päätti 50,7 %:a huostaanotoista.
Sijaiserhehoito on lisääntynyt selkeästi edellisestä vuodesta Kuusikko-kunnissa ja ostopalvelulaitosten käyttö vähentynyt. Perhehoitoa on eniten Oulussa 79,6 % ja Tampereella 51,5 % ja pienin osuus on Turussa 30,8 %. Tällainen palvelurakenne selittää suurimman osan kustannuksista. Lapsia sijoitetaan läheis/sukulaisperheisiin vielä hyvin vähän, esim. Helsingissä 52 lasta (kaikista 1958 sijoitetusta lapsesta). Tilanne on edelleen siis huono sekä perhehoidon osalta (Oulua ja joitakin muita kuntia lukuun ottamatta) että läheis/sukulaisperheisiin sijoitusten osalta, mutta on sentään kehittynyt.
Sijoitusten kustannukset ovat laskeneet Helsingissä ja Oulussa, muissa kaupungeissa kustannukset ovat nousseet hiukan. Taustalla on vaativahoitoisten lasten määrän nousu, vaikka sijoitettujen määrä olisikin laskenut. Turussa käytettiin reilu 55 000 euroa lasta kohden vuonna 2010, Helsingissä vajaa 50 000 euroa ja Oulussa vajaa 22 000 euroa sijoitettua lasta kohden vuodessa. Sijoitusten kustannukset alle 18-20 v. väestöä kohden olivat Turussa 1042 euroa, Helsingissä 1005 euroa, ja Oulussa 361 euroa. Keskimääräinen hoitovuorokausihinta oli kunnallisessa laitoksessa 268 e/vrk, ostopalvelulaitoksessa 237 e/vrk, ammatillisessa perhekodissa 159 e/vrk ja perhehoidossa 64 e/vrk. Sijaishuoltomuodon hintalappu voi siis olla hyvin erilainen. Tutkimusten mukaan hyvin tuettu sijaisperhe tai ammatillinen perhekoti, johon lapsi voi kiinnittyä, on myös lasten myöhemmän selviytymisen kannalta hyvä ratkaisu.
Sijaishuoltoa on kunnissa kehitetty voimaperäisesti viime vuosina, mm. kouluttamalla päivystäviä perheitä ja perheiden työn tukea muutoinkin lisätty (esim. Oulu). Sama kehitys käy ilmi myös Kuntaliiton kyselytutkimuksesta (Rousu & Keltanen 2011, tulossa).
Heikko lenkki lastensuojelussa on yhdellä vastuutyöntekijällä olevan asiakasmäärän suuruus sekä Kuusikko-raportin että Kuntaliiton tutkimuksen tietojen mukaan.
Kuusikko-kunnissa yhdellä avohuollon vastuusosiaalityöntekijällä olevien lasten määrää (luvussa ei siis ole mukana sijoitettujen ja jälkihuollossa olevien lasten määrä): Keskimäärin Kuusikko-kunnissa työntekijällä oli yhteensä 76 lapsen asiakkuusvastuu. Heikoin tilanne oli Turussa, jossa yksi vastuusosiaalityöntekijä hoiti 112 lapsen elämää koskevia asioita ja paras tilanne oli Helsingissä 61 lasta. Vastaava tulos käy ilmi Kuntaliiton raportista.
Lastensuojelu ei voi mitenkään olla niin vaikuttavaa kuin se voisi olla
- kun yhdellä sosiaalityöntekijällä on vastuullaan tällaiset määrät lapsia ja heidän elämäänsä koskevat ratkaisut,
- kun työntekijöiden vaihtuvuus on hyvin suuri,
- kun isolla osalla työntekijöistä ei ole kelpoisuuslain mukaista pätevyyttä sosiaalityöntekijän työhön,
- puhumattakaan että työntekijöillä olisi erikoistumiskoulutus juuri lastensuojeluun (ks. edellinen blogini, Salo 1956).
STM:N pöydällä edelleen odottavan Kansallisen lastensuojelun laatusuositusluonnoksen mukaan asiakasmäärämitoituksen tulisi olla: 35 lasta/vastuutyöntekijä silloin kun käytettävissä on myös muuta tukea, ja 20 lasta/vastuutyöntekijä silloin kun lapsen ja perheen tuki on pääosin sosiaalityöntekijän työn varassa.
Kaukana ollaan siis suositusluonnoksen asiakasmäärämitoituksesta. Ja mitoituskin on liian suuri, jos oikeasti ajatellaan mitä yksi työntekijä ehtii viikkotyöaikansa kuluessa tekemään kun osa työajasta menee myös muuhun työhön kuin suoraan asiakastyöhön.
Jotain tälle asialle siis pitäisi jo kiireesti tehdä! Olen asiasta tässäkin blogissa kirjoittanut jo aiemmin vaatimalla ”Kunnallisen lastensuojelun sosiaalityön pelastusohjelman laatimista”. Ilman sellaista, veikkaan ettei lastensuojelun tuloksellisuus parane.
Kuntaliiton tutkimuksesta käy ilmi, että kunnissa on kehitetty lastensuojelua ja uudistamistyötä aiotaan jatkaa kunnissa hyvin kokonaisvaltaisesti lasten, nuorten ja perheiden koko palvelujärjestelmässä ja lapsi- ja perhekohtaisessa lastensuojelussa.
Tärkeimmät voimavarat on tietenkin lapsen lähellä, perheessä, vertaissuhteissa ja arjen kasvuyhteisöissä kuten päivähoidossa ja koulussa. Niiden voimavaroista pitää pitää huolta – se vähentää lastensuojelun tarvetta.
Lastensuojelun 2010 tilastoihin löytyykin jo linkki etusivultani.
Linkki Kuusikko-raporttiin.
Linkki aiemmin kirjoittamaani blogiin kunnallisen lastensuojelun sosiaalityön pelastamisesta.
Olen kirjoittanut lastensuojelun kehittämisestä myös hyvin monissa muissa blogeissani.
Kuntaliiton tulossa olevasta kyselytutkimusraportin (Rousu & Keltanen 2011) julkaisemisesta voi kysellä Kuntaliitosta. Käsikirjoituksen olemme tehneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)